Oulu Ranskan rettelöinti Yhdysvaltain kanssa ei ole mitään uutta Naton historiassa. Saksan lipeämistä Yhdysvaltain uskollisten liittolaisten rivistöstä voi pitää uutena käänteenä maailmansodan jälkeisessä Euroopassa, mutta Ranska on aina ollut hankala.
Ranskan ja Yhdysvaltain voimainkoetus huipentui vuonna 1966, jolloin Ranska jätti ovet paukkuen Naton sotilaalliset rakenteet. Koko järjestöä ei Ranska kuitenkaan hylännyt vaan jatkoi poliittista yhteistyötä muiden Nato-maiden kanssa.
Mitään yhtä yksittäistä syytä Ranskan lähdölle ei ollut. Presidentti Charles de Gaulle halusi osoittaa, että Ranska on suurvalta, jolla on oma puolustuspolitiikka jota ei Yhdysvallta määräile. Ranskan ydinaseetkin ovat pelkästään sen oman puolustuksen turvana, kun Yhdysvaltain ja Britannian ydinaseet on ilmoitettu myös sotilasliiton puolustamiseen.
Naton sotilaallisen rakenteen ylin päättävä elin on sotilaskomitea, joka koostuu Nato-maiden puolustusvoimain komentajista. Sen alapuolella on sotilaskomitean työryhmä, jossa on komentajien nimeämät korkeat upseerit.
Naton poliittisen rakenteen tärkeimmät elimet ovat huippukokoukset, joissa ministerit ja valtionpäämiehet tekevät linjanvetoja sekä suurlähettiläiden miehittämä Pohjois-Atlantin neuvosto.
Naton päivittäistä työtä tehdään komiteoissa, joita on useita satoja. Ranska ei ole mukana sotilaallisissa komiteoissa.
Vuoden 1966 päätös on yhä voimassa. Kenttäoperaatioihin se ei kuitenkaan ole juuri vaikuttanut. Ranska on ollut kaikissa isoissa Naton kriisinhallintaoperaatioissa - Balkanilla ja Afganistanissa - mukana. Sitä varten on tehty erityisjärjestelyjä, joilla Naton sotilaallisen suunnittelukoneiston ovet on saatu avattua.
Belgia on usein aikaisemminkin peesannut Ranskaa, joten siinäkään suhteessa ei Naton tämänkertaisessa kriisissä ole mitään uutta.
Eurooppalainen
puolustus haaveena
Ranskan haaveena on Yhdysvalloista riippumaton eurooppalainen puolustus, jossa ranskalaiset lentotukialukset seilaisivat EU:n lippujen alla maailman merillä.
Tämä herättää tietysti epäluuloja Atlantin toisella puolella mutta myös Yhdysvaltain luotetuimpien eurooppalaisten liittolaisten keskuudessa. Niihin kuuluvat kaikki kymmenen uutta Nato-maata Itä-Euroopasta. Ne ovat asettuneet tukemaan voimakkaasti Washingtonin Irakin-politiikkaa.
Ranskan pyrkimykset ovat aiheuttaneet väärinkäsityksistä johtuvia viivästyksiä EU:n rakentaessa omaa kriisinhallinta-apparaattiaan. Ytimeksi sille on kaavailtu Eurocorps-joukkoja, joissa alun alkaen oli ranskalaisia ja saksalaisia joukkoja. Nyt ne on avattu kaikille halukkaille Nato- ja EU-maille.
Monet uskovat Ranskan palaavan taas ruotuun viimeistään siinä vaiheessa, kun pommit putoilevat Irakin taivaalta.
Näin kävi myös Persianlahden sodan aikoihin. Uudenvuoden puheessaan 1991 presidentti Francois Mitterrand lupasi työskennellä viimeiseen asti rauhan aikaansaamiseksi. 14. tammikuuta Ranskan edustaja yritti vielä kerran taivutella Saddam Husseinia. Sota syttyi 17. tammikuuta. Liittouman riveissä taisteli alusta asti tuhansia ranskalaissotilaita.
Ranska haluaa olla paikalla, kun Irakissa tehdään pesänjakoa Saddamin jälkeen. Ranskalaisfirmoilla on kautta aikojen ollut vahva jalansija kaksoisvirtojen maassa.