Euroopan unionin komission julkistettua pari viikkoa sitten myönteisen raporttinsa Turkin edistymisestä ja jäsenyysneuvottelujen aloittamisesta sen kanssa, keskustelu aiheesta sai uutta vauhtia. Tässä keskustelussa useat ranskalaiset poliitikot ovat olleet vastustavan leirin kärjessä ja jopa Turkin jäsenyyttä henkilökohtaisesti kannattava presidentti Jacques Chirac ilmoitti, että Ranska tulee aikoinaan järjestämään Turkin jäsenyydestä kansanäänestyksen.
Paljonhan ehtii tietysti tapahtua ennen kuin äänestys tulee ajankohtaiseksi, mutta mikäli tämän hetkiset asetelmat vähääkään säilyvät, tulos tulee olemaan Turkin jäsenyyden kannalta murskaava. Niin se olisi muissakin jäsenmaissa, mikäli kansalta kysyttäisiin ja niin se olisi ollut aikaisemmillakin EU:n laajentumiskierroksilla. Jos uusista jäsenistä olisi aina päätetty kansanäänestyksissä, unionin jäsenmäärä olisi tänä päivänä noin kolme.
Ranskalaiset näkemykset heijastavat tietysti ennakkoluuloista suhtautumista Turkkiin, mutta vähintään yhtä paljon kysymyksessä on Ranskan edelleen murenevan suurvalta-aseman aiheuttama kipuilu. Turkin jäsenyyskysymys oli jälleen tapaus, jossa EU:n johtavan valtion sana ei painanutkaan, kun jäsenvaltioiden selvä enemmistö asettui jäsenyyden taakse ainakin nyt komissiovaiheessa.
Ranskan suurvalta-aseman murentumisella on takanaan varsin pitkä historia. Jo ensimmäinen maailmansota merkitsi tosiasiassa sen voiman romahtamista, vaikka se kuuluikin niin sanottuihin voittajavaltioihin. Tuloksena oli, että sotien välisenä aikana Ranskassa vallitsi voimakas pasifistinen mieliala, ja Hitlerin aggressiivisen ulkopolitiikan alettua myös defaistinen mieliala. Hitlerin menestyksen osasyynä oli juuri se, että esimerkiksi Ranska - varsin oikein - arvioi, ettei sillä ollut voimia pysäyttää Hitlerin etenemistä. Tämä mieliala muuttui vasta aivan toisen maailmansodan aattona, ja silloin se oli aivan liian myöhäistä.
Toinen maailmansotakaan ei mennyt sen paremmin, vaikka Ranska jälleen oli voittajien riveissä. Saksan Wehrmacht käveli sen armeijan yli 1940 ja maa oli neljä vuotta miehitettynä. Sen vastarinnan keulahahmoksi nousi Englannissa maanpaossa ollut kenraali Charles de Gaulle, mutta hänelle ja hänen joukoilleen ei annettu juurikaan arvoa ja roolia Ranskaa vapautettaessa.
Tuloksena oli, että nöyryytetyn maan nöyryytettynä johtajana de Gaulle asetti ensisijaiseksi tavoitteeksi Ranskan palauttamisen globaaliksi suurvallaksi. Tämä edellytti tietysti sitä, että siitä ensin tuli eurooppalainen suurvalta. Tämän saavuttamiseksi de Gaulle lähti luomaan läheisiä suhteita Saksan liittotasavaltaan ja sen johtajaan Konrad Adenaueriin jo välittömästi sodan jälkeisinä vuosina. Ranskan-Saksan akselista tulikin sittemmin EU:n ydin ja voimakeskus.
Silti nöyryytykset jatkuivat. Ranska kärsi kirvelevän tappion Vietnamissa 1954 ja joutui lähtemään maasta. Kahta vuotta myöhemmin Yhdysvallat pysäytti tylysti Ranskan, Englannin ja Israelin hyökkäyksen Egyptiä vastaan. Nämä kaksi kokemusta johtivat Ranskan turvautumaan uusiin aseisiin: se asetti tavoitteekseen ydinaseen kehittämisen. Tuloksena oli ensimmäinen ydinkoe 1960 ja sittemmin Force de Frappeksi (iskuvoima) nimetyn ydinasepelotteen luominen. Vastaavasti Ranska vetäytyi Naton sotilaallisesta yhteistyöstä ja esti kahdesti (1963 ja 1967) Englannin liittymisen EEC:hen. Englanti ei sen mielestä edustanut "eurooppalaisen Euroopan arvoja", vaan oli liian läheisissä suhteissa Yhdysvaltojen kanssa.
Tämän vuosituhannen puolella ollaan koettu uusi vaihe Ranskan voiman laskussa. Osittain tämä liittyy tietysti maan ajautumiseen törmäyskurssille Yhdysvaltojen kanssa Irakin sodan suhteen. Sodan jälkeen USA omaksui sotaa vastustaneiden maiden suhteen strategian, joka lyhyesti kiteytettynä kuului: unohda Venäjä, anna anteeksi Saksalle ja pane Ranska maksamaan. Yhdysvallat onkin sen jälkeen tehnyt parhaansa pitääkseen Ranskan marginaaleissa.
Silti enemmän on kyse siitä, mitä Euroopassa tapahtuu. EU:n laajentuminen on jo puhtaasti matemaattisesti tarkoittanut jokaisen jäsenvaltion suhteellisen vallan vähentymistä. EU:sta on kerta kaikkiaan tullut liian iso ja monenkirjava Ranskan dominoitavaksi. Samaan aikaan Ranskan-Saksan akselikin on menettänyt sekä valtaansa että dynamiikkaansa. HelmuthKohlin ja Francoise Mitterandin aikana kyseessä olivat - huolimatta kovin erilaisesta poliittisesta taustasta - myös erinomaisesti toimivat henkilökemiat. Jacques Chirac ja Gerhard Schröder eivät yksinkertaisesti ole päässeet samalle tasolle.
Ranskan suureksi harmiksi on samaan aikaan nähtävissä, että Englanti on selvästi vahvistanut asemiaan EU:ssa. Kyse on sekä puhtaasta poliittisesta vallasta että myös kulttuurisesta voimasta. Ranskalle on taatusti kova pala se, että englannista on tullut unionin valtakieli, jota kaikki käyttävät kokouksissa. Enää esimerkiksi vajaa kolmannes unionin asiakirjoista käännetään ranskaksi.