Ranskan ulkopolitiikka on presidentti Nicolas Sarkozyn aikana tehnyt täyskäännöksen. Saksa on nyt taka-alalla ja lähimmät ystävät Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Yksi on entisellään, käsitys Ranskan itsensä tärkeydestä.
Viime viikon uutiskuvat tarjosivat näkymiä kuninkaallisesta seremoniasta kaikessa loistossaan. Ranskan presidentti oli saapunut Kanaalin yli valtiovierailulle Britanniaan ja vieras otettiin vastaan niin mahtipontisesti kuin vain entisessä imperiumin pääkaupungissa vain osataan.
Presidentti Nicolas Sarkozy näytti viihtyvän, ja hänen uusi vaimonsa Carla Bruni oli eleganttiudessaan juhlien varsinainen kuningatar. Tosin tunnelmaa höystivät pitkin Lontoota levinneet Brunin nuoruudenkuvat, joissa huomioarvo ei johtunut ainakaan vaatteista. Niitä kun ei ollut kuvissa.
Viralliset valtiovierailut ovat aina jonkinlaista teatteria ja varsin usein lähinnä vain muodollisuuksia. Tällä kertaa asia oli toisin. Ranskan johto toi selvästi ilmi, että se katsoo nyt länteen. Tämä kävi ilmi jo Sarkozyn kauden alussa, kun uusi johtaja melkein ensi töikseen lensi Yhdysvaltoihin sekä työn merkeissä että lomalle.
Ranskan edellinen johto katsoi itään, ja Pariisista nähtynä itä tarkoittaa Saksaa.
Vuoden 2003 lopulla oltiin niin pitkällä, että Ranskan pääministeri ja ulkoministeri hahmottelivat lehtikirjoituksessa jopa jonkinasteista valtioliittoa Saksan ja Ranskan välille. Puhuttiin yhteisestä armeijasta, yhteisestä ulkopolitiikasta, yhteisestä paikasta YK:n turvallisuusneuvostossa, ja EU:n huippukokouksessa Ranskan presidentti kerran edusti päivän ajan myös Saksaa.
Tällöin elettiin Yhdysvaltain Irak-hyökkäyksen jälkitunnelmissa. Ranskan presidentti Jacques Chirac ja Saksan liittokansleri Gerhard Schröder olivat vastustaneet Yhdysvaltain politiikkaa raivokkaasti ja yhteistuumin, ja Saksan-Ranskan-akseli oli todella voimissaan.
Sittemmin on käynyt ilmi, että hyökkäys Irakiin oli aidosti karkea virhe ja että Yhdysvaltain johto pimitti totuutta. Mutta sittemmin on myös käynyt niin, että sekä Chirac että Schröder ovat poistuneet näyttämöltä poliittisesti hävinneinä ja epäsuosittuina. Miehet edustivat maidensa oikeistoa ja vasemmistoa.
Nyt sekä Ranskassa että Saksassa on oikeistojohto, mutta Sarkozyn ja liittokansleri Angela Merkelin kemiat eivät ollenkaan kohtaa toisiaan. He tuntuvat vain vaivoin pystyvän esittämään muodollista ystävyyttä. Mutta lännessä kaikki on toisin.
Britannian pääministerin ja työväenpuolueen johtajan Gordon Brownin suosio on alamaissa, ja hänelle lähentyminen Ranskan kanssa käy ulkopoliittisesta näytöstä. Nyt on Lontoon ja Pariisin vuoro tehtailla mahtipontisia julkilausumia, joissa puhutaan "yhteisestä näkemyksestä 21. vuosisadan kansainvälisestä järjestyksestä".
Kyseessä on kaksi ydinasevaltiota, ja kiinnostavinta listalla ovat lupaukset keskinäisen puolustusyhteistyön tiivistämisestä ja toiveet eurooppalaisen puolustuksen vahvistamisesta pian alkavan Ranskan EU-puheenjohtajuuden aikana.
Tiivistä Ranskan ja Britannian liittoa EU:ssa ei ole aikoihin nähty. Mutta liikoja johtopäätöksiä siitä kannattaa välttää. Brownin asema kotimaassaan on heikko, ja Sarkozyn toiminnan tärkeimpänä ohjenuorana näyttää olevan Ranskan ja samalla hänen oman asemansa korostaminen.
Jo etukäteen on syytä varautua reippaaseen menoon Ranskan kaudella EU:n johdossa. Paljonko siitä mitään kestävää jää käteen, onkin toinen asia. Ranskan-Saksan tuoreen akselin piti olla todella vahva, ja se on jo historiaa.