Rambot jätetään kotiin, kun Suomi varautuu turvaamaan Libanoniin rauhaa.
"Rambomeininki, suuren seikkailun, viinanhöyryisen etelänloman tai hauskan hakeminen on ihan väärä lähtökohta. Ne ovat harhakäsityksiä rauhanturvaajan työstä. Pahin motiivi on lähteä hakemaan seikkailua, jossa pääsisi kokemaan ja näkemään väkivaltaa" sanoo everstiluutnantti Esa Vanonen, joka puolustusministeriössä vastaa sotilaallisista kriisinhallintaoperaatioista.
"Rauhanturvatehtävissä tarvitaan jalat maassa olevia realistisia ihmisiä, jotka osaavat ajatella omilla aivoillaan."
Vaikka uusi kriisinhallintalaki sallii rauhanturvaajille myös voiman käytön, peruslähtökohta on se, että voimaa on oikeus käyttää itsepuolustukseen. Voimaa ei saa käyttää enemmän kuin on tarpeellista, tarkoituksenmukaista ja välttämätöntä tehtävän kannalta.
Rambot ja ne, joilla on vääränlaiset motiivit, pyritään karsimaan jo koulutukseen valintavaiheessa. Yksittäisiä henkilöitä on vuosien saatossa kuitenkin jouduttu laittamaan maitojunaan.
Sinkkiarkuista
puhutaan etukäteen
Sotimaan suomalaisia ei Libanoniinkaan olla lähettämässä. Kotiinpaluu sinkkiarkussa ei kuitenkaan ole poissuljettu. Vanonen huomauttaa, että jokaiselle lähtijälle korostetaan jo koulutuksen aikana, että tämä mahdollisuus on olemassa jokaisessa rauhanturvaoperaatiossa. Ainahan mennään kriisialueelle.
"Ei ole näkynyt merkkejä siitä, että Libanonissa äskettäin kuolleen suomalaisen sotilastarkkailijan kohtalo olisi aiheuttanut paniikkia", Vanonen toteaa.
Hän myöntää, että tapaus ja sen nostattama julkisuus varmasti laittavat rauhanturvaajat ja tehtäviin hakeutuvat itse tykönään miettimään asioita.
Tilanne on yhä räjähdysherkkä
Vaikka Libanonin rauhanturvaoperaatio on sinibareteille entistä vaativampi, täysin tuntemattomaan suomalaisia ei lähetetä. Libanonissa on ollut tuhansia suomalaisia vuoteen 2001 asti ja senkin jälkeen vielä muutamia sotilastarkkailijoita.
Vaarallisemmaksi rauhanturvaajien tehtävän ja aseman tekee se, että tilanne Libanonissa on nyt erittäin räjähdysherkkä.
"Poliittinen tilanne on äärimmäisen jännittynyt, vaikka YK:n päätöslauselma on saatu aikaiseksi. Osapuolten väliset jännitteet ovat valtavan suuret. Väkivallan puhkeaminen on edelleen mahdollista", Vanonen sanoo.
Oman haasteensa tuo tuhottu infrastruktuuri ja se, että alueella on räjähtämättömiä miinoja ja ampumatarvikkeita pilvin pimein. Melkoinen ponnistus tulee olemaan jo YK:n alaisuudessa toimivan noin 15 000 rauhanturvaajan huoltaminen.
"Vaatii valtavasti töitä ennen kuin logistiset järjestelyt toimivat tyydyttävästi", Vanonen huomauttaa.
Pääsääntöisesti tiedetään, mihin ollaan lähdössä.
"Ei perusasetelma siellä ole paljon muuttunut. Väkivalta ja jännitteet ovat olleet siellä koko ajan läsnä."
Kova ja stressaava työ vaatii sitoutumista
Mihinkään rauhanturvaoperaatioon lähtijöillä ei Vanosen mukaan ole suurempia harhakäsityksiä siitä, mitä on edessä.
"Väitän, ettei rauhanturvaaja voi olla täysin epätietoinen siitä, mikä odottaa."
Vanosen mukaan rauhanturvaamistehtävät ovat työtä, johon pitää sitoutua täysin.
"Se on kokonaisvaltaista työtä, jossa pitää olla valmis kovaan ja henkisesti stressaavaan, yksitoikkoisen rutiininomaiseen työhön. Siellä ei ole varsinaisesti omaa aikaa ja rauhaa. Palvelusvapaalla toki voi tyhjentää aivoja", työstä omaa kokemusta omaava Vanonen kuvaa.
Hän lisää, että joskus työ on henkisesti äärimmäisen rankkaa. "Näkee ja kokee hyvin järkyttäviä asioita, köyhyyttä ja kurjuutta. Kriisialueella myös vaara on aina läsnä. Nämä tulee tiedostaa jo lähtiessä."
50 vuoden aikana suomalaisia on ollut rauhanturvatehtävissä noin 32 000. Sinkkiarkussa on jouduttu tuomaan kotimaahan 46.
Vanosen mukaan joukot pyritään opettamaan jo koulutuksessa kohtaamaan edessä olevat haasteet niin hyvin kuin mahdollista. Peruskoulutuksen lisäksi annetaan operaatiokohtaista lisäkoulutusta ja tietoutta.
Kotiin pääsee, jos haluaa
Pakko kenenkään ei ole joukkoihin lähteä tai pysyä siellä. Osallistuminen perustuu täysin vapaaehtoisuuteen.
"Jos rauhanturvaaja näkee, ettei tämä ole minun juttuni, hän voi milloin tahansa omasta aloitteestaan keskeyttää palvelussuhteen."
Vanosen mukaan tämä on äärimmäisen tärkeä takaportti.
"Muuten hakeutumiskynnys saattaisi nousta. Sitä kautta vähenisi vapaaehtoisten määrä. Supistus vaikuttaisi rauhanturvaajien laatuun."
Vanonen kehuu, että suomalaiset rauhanturvaajat ovat valikoitua laatujoukkoa. Hakijoita on yhä moninkertaisesti siihen verrattuna, kuinka paljon koulutukseen voidaan ottaa.
Valmiudet, koulutus ja varusteet ovat kehittyneet huimasti vuosien saatossa. Lähtijät ovat kasvaneet jo siviilielämässään kansainvälisyyteen ja heidän kielitaitonsa on entistä parempi. Se ei ole välttämättä Oxfordin englantia, mutta häpeilyn aihetta suomalaisten tankerotyylisestä ääntämisessä ei Vanosen mielestä ole.
"Alkuvuosina suurin osa rauhanturvaajista saattoi lähteä ensimmäistä kertaa ulkomaille. Nyt myös yksilövalmiudet ovat huomattavasti kehittyneet. Silti jokainen ensikertalainen lähtee suureen tuntemattomaan. Lähtökohdallisesti yksilön näkökulma on yhtä jännittävä kuin se on ollut 50 vuotta sitten", Vanonen sanoo.
Aiemmin ainakin mielikuvien perusteella moni meni rauhanturvajoukkoihin mersua hakemaan. Toki autoja tuodaan vieläkin.
"Kokemuksesta tiedän, että toimialueilla auto on ylimääräinen murhe. Pahimmillaan rotat syövät kaikki eristeetkin, ja autoon liittyvä paperisotakin tuntuu uuvuttavalta", Vanonen toteaa.
Mikä sitten saa miehet ja nykyään naisetkin hakeutumaan rauhanturvaoperaatioihin?
"Keskeisimmät syyt ovat halu nähdä ja kokea jotakin uutta, tehdä jotakin konkreettista lähimmäisten hyväksi ja paremman maailman eteen, olla positiivisella tavalla maailmanparantaja. Myös taloudelliset syyt vaikuttavat. Osa on niitä, jotka jäävät rauhanturvakoukkuun", Vanonen erittelee.
Koulutukseen hakee vuosittain viitisentuhatta henkilöä. 1990-luvulla luku pongahti 10 000:een, kun naiset innostuivat hakemaan. Sittemmin naisbuumi on laantunut.
Tällä hetkellä operaatioissa noin 700 rauhanturvaajaa, joista reilut 500 reserviläisiä. Naisia on mukana parisenkymmentä. Nykyään naisetkin voivat osallistua operatiivisiin tehtäviin.
Osallistumisraja tuli vastaan Irakissa
Eniten suomalaisia rauhanturvaajia on ollut Lähi-idässä, mutta operaatioita Suomella on ollut määrällisesti eniten Balkanilla.
Operaatiot ovat aina alueilla, joissa kriisin vaikutukset ovat läsnä. "Suurissa puitteissa en näekään kovin paljon eroa tai jotain ihmeellistä uutta Libanoniin menossa, jos sitä vertaa vaikkapa Kosovoon lähtöön vuonna 1999. Tuolloin Suomi oli ensimmäinen ei-Nato-maa, jonka joukot olivat alueella", Vanonen toteaa.
Missä sitten tulee raja vastaan?
"Varmasti Suomellekin olisi ollut kysyntää Irakissa ja meidät olisi otettu mielellään vastaan. Sinne ei nähty tarkoituksenmukaiseksi lähettää joukkoja. Turvallisuustilanne oli sellainen", Vanonen sanoo.
Jokaiseen operaatioon lähtö harkitaan ja päätetään maan johdossa erikseen.
Ideaalitilanne Vanosen mukaan oli Makedonian operaatio. "Se oli ennaltaehkäisevä. On aina hyvä, jos pystytään perustamaan operaatio ehkäisemään kriisiä. Se tulee yhteiskunnalle ja kaikille operaatioon osallistuville ehdottomasti halvemmaksi kuin jälkihoito."
Suomalaisten Suezilta alkanut rauhanturvatoiminta on vuosien saatossa laventunut Aasiaan ja Afrikkaan. Tämä ei Vanosen mukaan merkitse yksioikoisesti sitä, että jatkossa mennään entistä kauemmaksi ja tuntemattomampaan.
Pääosa kriiseistä on kyllä kehitysmaissa. Etenkin Afrikassa niitä tuntu riittävän. YK:n käynnissä olevista rauhanturvaoperaatioista yli puolet on siellä. Ne operaatiot, joissa suomalaiset ovat olleet pisimpään mukana, ovat kuitenkin Lähi-idässä.
Jatkuva varullaolo karsii viinankäyttöä
Rauhanturvaajalla on Vanosen mukaan yksilötasolla sitä helpompaa, mitä lähempänä ollaan kotimaan ilmastollisia olosuhteita.
Koti-ikävä kaihertaa mielissä kaikkialla, vaikkei sen vuoksi palvelusta juuri keskeytetä. "Suurimmat palveluksen keskeyttämisen syyt ovat terveydelliset ja perhesyyt tai työpaikan tai opiskelupaikan saantiin liittyvät syyt"
Viina ei enää ole niin iso ongelma kuin on joskus kenties ollut.
"Tähän on kiinnitetty paljon huomiota. Periaatteessa saunaoluen voi juoda, mutta se on sitten siinä. Eteen voi tulla tilanne, että joutuu käyttämään asetta, vaikka olisi omasta työstä juuri sillä hetkellä vapaana. Lähtökohta on, että rauhanturvaaja voi joutua operatiivisiin aseenkäyttöä edellyttäviin tehtäviin vuorokauden kaikkina 24 tuntina", Vanonen sanoo.