Tähän ammattiin liittyy paljon rakkautta ja revolutsioonia, sanoo näyttelijä Liisa Toivonen. Hän on juuri jäänyt eläkkeelle työskenneltyään Oulun kaupunginteatterissa syksystä 1981.
Toivonen esitti Aino Kallasta Aino Piirolan kirjoittamassa monologissa Rakkaus ja revolutsiooni vuonna 1994.
Käsiohjelmassa sanotaan, että kaikella on aikansa. Teksti on mukaelma Saarnaajan kirjan 3. luvusta:
”Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä. Aika on etsiä ja aika kadottaa. Aika on olla vaiti ja aika puhua.”
Toivosen ensimmäinen rooli Oulussa oli Cabaret-musiikkinäytelmän päähenkilö Sally Bowles. West Endissä saman rooli teki Judi Dench 1968 ja elokuvamusikaalissa Liza Minnelli 1972.
Cabaret’n näki Oulussa yli 37 000 katsojaa.
– Semmoisesta roolista voi vain haaveilla, Toivonen toteaa.
– Minulla oli koko näyttämö, kun tulin rautaesiripun yhdestä ovesta esiin laulamaan laulun Elämä on vain cabaret. Se oli pyörryttävä, hieno tunne.
Toivonen käy läpi uraansa. Hyviä muistoja, hyviä esityksiä mahtuu mukaan paljon.
Yksi näyttelijättärelle tärkeistä töistä oli Reetta Niemisen kirjoittama ja Hannele Ruotsalon ohjaama Soi kauniisti elämäni murheen laulu 1987. Se oli Madetoja-viikkojen ja Oulun kaupunginteatterin yhteistuotanto, joka esitettiin kaupungintalossa.
– Minulla oli L. Onervan rooli. Eino Leinoa näytteli Heimo Happonen ja Leevi Madetojaa Pertti Hakala.
Korpelalaisuudesta kertoneessa Bengt Pohjasen ja Ilpo Tuomarilan Jerusalemin tanssissa 1990–1992 Liisa Toivonen näytteli Jorinda Kuuttoa, josta tuli profeetta. Esitys oli menestys. Se vieraili Tampereen Teatterikesässä ja Bonner Biennalessa Saksassa.
– Saimme hyvän vastaanoton. Uteliaisuutta ja ihastusta. Saksassa olivat ihmeissään suomalaisen näyttelijän eläytymisestä ja rohkeudesta.
Yleisö kävi katsomassa Jerusalemin tanssia, vaikka aihepiiri on rankka.
– Se kertoo minulle, että oululainen yleisö on fiksua. Täällä on hyvin positiivisesti uuteen suhtautuva yleisö. Sille nostan hattua.
– Lavastaja Kati Lukan luoma näyttämökuva oli jumalaisen kaunis. Lunta satoi koko näytelmän ajan. Ja sitä lunta satoi suurelle näyttämölle vielä monta vuotta jälkeen päinkin, Toivonen nauraa.
Näyttelijä on kuin sirkushevonen: lavalle on päästävä, Toivonen toteaa. Näyttelijä voi motivoitua ja kehittyä vain erilaisten, haastavien roolien kautta.
– On ihan hirvittävän tärkeää, ettei näyttelijää ensinnäkään laiteta sapluunaan eli anneta aina tietynlaisia rooleja.
– Kun teatterissa on hyvä, ammattitaitoinen henkilökunta, heitä pitäisi käyttää. On tunnettua, että joissakin teattereissa on näyttelijöitä niin sanotusti kuivutettu eli ei anneta rooleja lainkaan.
Oulun kaupunginteatterin tämän syksyn ensi-illoissa käytetään paljon vierailijoita.
– En tiedä, halutaanko Oulun kaupunginteatterista vierailuteatteri. Onko se kaupungin visio? Kelpaako talon oma väki enää rooleihin?
Liisa Toivonen on työskennellyt Oulussa kahdeksan eri teatterinjohtajan aikana: Markus Packalén, Jussi Helminen, Yrjö Juhani Renvall, Maarit Pyökäri, Anu Saari, Ahti Ahonen, Mikko Kouki ja Kari-Pekka Toivonen.
– Taiteellisista johtajista löytyy demokraatteja, jähmeitä, julkkiksia, narsisteja, työnarkomaaneja, tukijoita, visionäärejä, uudistajia. Oulu on toiminut ponnahduslautana monesta eri koulutuspohjasta tulleelle johtajalle, Toivonen listaa.
– Täältä savustettu Anu Saari oli yksi parhaista. Hänellä oli näkemystä, talossa kansainvälinen meininki ja ohjelmistossa korkeatasoisia tekstejä.
Saaren kaudella teatteri oli evakossa. Ennen lähtöä tehtiin teatterispektaakkeli Vänmannin valinta.
– Koko teatteri oli täynnä pieniä esityksiä: varastossa, verstaassa, Vinttikamarissa. Minulta oli mukana kolme ohjausta. Olin myös näyttämöllä ja lauloin konsertissa. Inspiroivaa!
Oulun kulttuuri-ilmapiiriä Liisa Toivonen vertaa vuoteen 1981, kun hän tuli Joensuusta Ouluun ja Kirsti Simonsuuri julkaisi Pohjoisen yökirjan.
– Kaupungin puolelta puuttuu näkemystä, vastuuta ja tukea paikallisia ammattitaiteilijoita kohtaan.
Teatteria ja teatterin tekemistä Toivonen katselee nyt ulkopuolisen silmin. Keväällä 2017 entiseen työpaikkaan tehdään jälleen uusi hyvinvointikartoitus.
– Onhan niitä tutkimuksia tehty. Tämän ajan johtajan pitää olla keskustelukykyinen, avoin ja oikeudenmukainen, työntekijää huomioiva. Ja jos ei ole, siihen pitää puuttua.
Teatterinjohtajan ansioistaan Silmänkääntäjä-palkinnolla palkittu Aila Lavaste pohtii työn vaatimuksia ja houkutuksia kirjassaan Vieraassa takissa (2015):
”Hallussani oli nyt valtikka, jonka kanssa ei auta harkitsemattomasti heilua. Sillä kun voi tarkoittamattaan sohaista toista kipeästi.”