Helsinki "Turun rautatieasema varhaisena tammikuisena päivänä 1995, pakkasta -37 celsiusta. Turku on Suomen kaunein kaupunki. Saattaahan se sitä ollakin. Mutta ensi silmäyksellä se on kuin Karl-Marx-Stadt pakastimessa.
Jokíkinen hengenveto on pistävää kipua…"
"En koskaan unohda sitä päivää. Onneksi jääkylmän maan vastapainona vastassa oli lämmin ihminen", Wolfram Eilenberger muistelee ensikosketustaan Suomeen.
Saksalainen kirjailija ja filosofi Eilenberger rakastui suomalaiseen naiseen. Kylkiäisenä hän sai Suomen.
"En usko, että on mahdollista sitoutua pysyvästi vieraasta kulttuurista tulevaan ilman, ettei rakastu myös maahan. Se on vähän kuin naisi maankin, sanoisi 'tahdon' myös maan tarpeille, haluille ja heikkouksille", Eilenberger sanoo.
Kulttuurierosta huolimatta Suomeen oli lopulta helppo rakastua, hän lisää.
"Suomi on kaunis maa. Ja hassu. Rakastan sitäkin, että saan vapauden olla joskus ymmärtämättä, mistä puhutaan. Rakastan kantarelleja, mutta paarmoista ja hirvikärpäsistä en kovasti välitä. Ja on kai se todettava: Makkara sucks here", makkaramaan lähettiläs tyrmää.
Tätä nykyä Torontossa puolisonsa Pia Päiviön kanssa asuvan ja työskentelevän Eilenbergerin on tuonut Suomeen uunituore kirja Minun suomalainen vaimoni (Siltala).
Kirjailija tarkastelee huumorilla ja itseironialla kohtaamisiaan suomalaisen kulttuurin kanssa kesämökkeineen, marimekkoineen, hiljaisuuksineen, juomisineen ja muine outoine tapoineen.
Eilenberger osaa olla nasevan osuva, mutta saa kerronnallaan suomalaisenkin lukijan nauramaan ääneen.
Huumori on pelastanut Eilenbergerin monesta vaikeasta tilanteesta. Nauru vapauttaa huolista ja peloista kun kulttuurit törmäävät. "Yhdessä nauraminen voi olla hyvä alku antoisalle keskustelulle."
Keskustelevasta kulttuurista tulevan ja ääneen ajattelevan on kuitenkin ollut vaikea ymmärtää suomalaisten harvaa puheenpartta ja hiljaisuutta, saati vähättelevää "höpöhöpö"-puhetta.
"Suomalaiset yleensä puhuvat hitaammin ja hiljaisemmalla äänellä kuin saksalaiset. Suomalaiset myös ilmaisevat erimielisyytensä keskustelukumppanin kanssa pidättyvämmin. Saksalainen sanoo herkemmin 'olet väärässä' tai 'tuo on tyhmä argumentti'. Suomessa sanotaan 'minun täytyy miettiä tuota' tai 'enpä ollut ajattelut asiaa noin'."
Eilenberger huomauttaa, että suomalaiset eivät myöskään puhu paljon itsestään tai saavutuksistaan, kun taas saksalaisia pidetään kerskailijoina.
Eilenberger on asunut Turussa kahteen otteeseen yhteensä viisi vuotta. Perhe vierailee vähintään kerran vuodessa Suomessa. Kirjakiertueen jälkeen hän suuntaa Keski-Suomeen, Joutsan mökille. Mökin alakerrassa on kirjailijan oma "pömpeli", jonne hän laskeutuu kirjoittamaan. Perhe tulee perässä kesän kynnyksellä.
"Olen vähän kuin muumipappa: kukaan ei ymmärrä, mitä oikein olen tekemässä", hän hymähtää
Eilenberger löytää kirjaansa kaikki suomalaisuuden kummallisuudet. Kulttuurifilosofian näkökulmasta suomalaisuus ei näyttäydy puhtaasti muista erillisenä ilmiönä.
"Kulttuurit, myös homogeeniset kulttuurit, jollainen Suomen kulttuurikin on, ovat aina eri kulttuurien yhdistelmiä."
Joitakinsuomalaisuuden linjoja hän kuitenkin suostuu vetämään. "Luonnonvarjojen niukkuus, maan pieni koko ja luterilaisista arvoista kiinnipitäminen yhdistyvät kulttuuriin, joka arvostaa rehellisyyttä, ahkeruutta ja voimakasta sisäistä elämää ja itsenäistä ajattelua. Voi jopa sanoa, että Suomessa tietyllä tapaa palvotaan yksinäisyyttä."
Luovuus on Eilenbergerin mielestä suomalaisten vahvuus ja kulttuurin suurin voimavara.
"Luovuus kukkii, kun ihmiset työskentelevät tiiminä jonkun ongelman kimpussa. Kuinka sitten nämä kaksi juonnetta, yksinäisyyden palvonta ja tehokas, luova ryhmätyöskentely sopivat yhteen, se on minulle vielä arvoitus. Varmaa on kuitenkin se, että maailmalla arvostetaan suuresti suomalaisten saavutuksia."