SDP siirtyy poliittisissa linjauksissaan rakkauden hehkutuksesta avioliiton arkeen. Siitä merkkinä paluu perusasioihin, kun SDP esitteli yhdeksän kohdan työelämän reforminsa.
SDP tekee politiikassa paluuta perusasioihin ja puolueen alkuperäiseen tarkoitukseen. Parin kokeellisen vuoden vuoden, lähes epätoivoisen rakkaushehkutuksen ja muutaman hapuilevan ja pahasti metsään menneen aloitteen jälkeen lusikka on otettu SDP:ssä kauniiseen käteen. Puolueessa on palattu peruskysymyksiin.
Jos SDP ei puhu työelämästä, ei mieti duunarin ja siivoojan arkea tai ay-politiikkaa, puolue on hakoteillä. Puheenjohtaja Jutta Urpilainen saattaa puhua lopultakin asiaa, jota perusdemari ymmärtää ja myös pätkätyöläinen haluaa kuulla.
Korkean työttömyyden aikana työelämän palkka-, laatu- ja sisältökysymykset tahtovat hautautua kovien talouden realiteettien alle. Talouden vireytyminen ja työttömyyden hienoinen hellittäminen luovat tilausta ja sisältöä työelämän kysymyksiin.
SDP:n yhdeksän kohdan ohjelmassa vaaditaan muun muassa vuokratyöntekijöille takuupalkkaa ja työsuhdeturvaa, lomapankkeja pätkä- ja silpputyöläisille, joustavaa siirtymistä osa-aikatyön ja kokopäivätyön välille ja kanneoikeutta ammattiliitoille.
Kaikki ajankohtaisia ja polttavia työelämän kysymyksiä, joihin ei ole löytynyt työntekijäpuolta tyydyttäviä ratkaisuja.
Eri asia on, vakuuttaako tämä vuosikausia työelämän nurjaa puolta kokenutta prekariaattia, joka on pettynyt politiikkaan ja ay-liikkeeseen. Ainakin sisältökysymyksissä SDP:llä on nyt yritys puuttua työelämässä kaikkein heikoimmassa asemassa olevan ryhmän puoleen.
SDP hakee samalla vaaliasetelmaa. Tarkoitus on tyrehdyttää duunareiden ja toimihenkilöiden vuoto perussuomalaisiin, mutta tehdä myös selvä pesäero keskustan ja kokoomuksen työelämänäkemyksiin.
SDP kaivaa erityisesti tikkua keskustan silmästä puhumalla työelämän reformista. Keskusta kävi vuoden 1999 vaaleihin työreformilla ja kärsi kirvelevän tappion. Yrittäjälähtöisen työreformin keskeiseksi kohdaksi nousi esitys paikallisesta sopimisesta. Työehdoista olisi sovittu paikallisesti työntekijöiden luottamushenkilön ja työnantajan välillä. Ammattiliiton edustaja ei olisi voinut osallistua niihin.
Työreformista tuli kirosana, keskusta hävisi vaalit ja työreformi poistui keskustalaisesta retoriikasta eikä siihen ole sen jälkeen palattu. Tosiasiassa monia työreformin esityksiä kuten veronalennuksia, paikallista sopimista ja työnantajamaksujen alennuksia on sittemmin kuitenkin alettu toteuttaa käytännössä.
Työelämän uudistuksista puhuminen sopiikin perinteiseen SDP:n linjaan. SDP:n viimeaikaiset suuret linjanvedot kuten Nato-oven sulkeminen ainakin pariksi seuraavaksi vaalikaudeksi, maahanmuuttokeskustelu ja Kreikan kriisiavun torjuminen eivät ole kääntäneet puolueen kurssia selkeään nousuun.
Siksi on järkevää palata takaisin työelämän kysymyksiin, joihin jokaisella työntekijällä on näkemys ja mielipide. Siinä suhteessa työelämäkysymykset sopivat SDP:lle kuin nenä päähän. Eri asia on, kääntääkö tämäkään SDP:n nokkaa nousuun.