Yleisö pitää näistä sopivan naiiveista tarinoista, joissa voi nauraa, jos salaa vähän itkeäkin.
Viulunsoittaja katolla -klassikon ottaminen ohjelmistoon on ammattiteatterille kuin kävelisi hattu kourassa pankkiin vakuuttuneena siitä, että rahaa on luvassa.
"Rikas mies jos oisin...", laulaa myös musikaalin maitomies Tevje.
Ohjaajalle jää kaksi taiteellista mahdollisuutta: joko vääntää esille jotakin ihan omaa tai turvata perinteeseen.
Rovaniemen teatterin Viulunsoittaja kuuluu jälkimmäiseen ryhmään ilman taka-ajatuksia. Se on pieni, herttainen, sopivasti humoristinen, koskettavakin. Tekijöiden egot eivät päsmää päälle.
Perus-näyttelijäntyö eri asteissaan saa vaikuttaa. Kimmo Virtasen ohjaus uskaltaa olla konstailematta.
Viulunsoittajan käsikirjoituksen viehätys piilee siinä, että rakkauden, inhimillisyyden ja anteeksiannon lämpimien lähiteemojen ohella musikaali liittyy myös maailmanhistoriaan.
Pogromien, vainojen joukkoväkivalta oli kirjaimellisesti polttava aihe viime vuosisadan alun Venäjällä, kun muun muassa tsaarin pahamaineinen salainen poliisi "ohrana" käytti antisemitismiä aseena nousevaa työväenliikettä vastaan.
Musikaalin päätteeksi Anatevkan kylä tyhjennetään sotilaallisella pakolla. Rovaniemellä empaattinen konstaapeli käy lopussa - talojen jo roihutessa - tekemässä etunäyttämöllä omaehtoisen aseistariisunnan.
Se on pieni mutta merkitsevä ele näissä suuremman maailmanpalon esivalmisteluissa.
Pastellisävyisen produktion perusta on Tevjeä koko sielustaan esittävä Markku Köngäs.
Monesti Tevjestä tehdään vähän höperehtivä köriläs, mutta Köngäksen hahmossa on myös hienopiirteisempää veitikkamaisuutta. Köngäs laulaa antaumuksella, vaikka sävelpuhtaus liukuu paikoitellen summittaisesti sinne tänne.
Hän ei ole ainoa lajissaan. Monia muitakin soololaulajia täytyy Rovaniemen Viulunsoittajassa kuunnella ymmärtäväisesti.
Jos laulu esimerkiksi loppuu johonkin korkeahkoon säveleen, suosituin taktiikka on häivyttää se hyvin pikaisesti nauruun tai johonkin muuhun puheteatterimaiseen kiepautukseen, ettei totuus paljastuisi.
Kuorolaulu sujuu näyttelijöiltä paremmin, ja joukkokohtauksista yleensäkin välittyy raikasta vetoa.
Nelihenkinen teatteriyhtye on köyhän miehen versio oikeasta musikaaliorkesterista. Vaikka pienimuotoinen perussoitto toimii tässä yhteydessä, täytyy Jerry Bockin partituurin hienoimmat sävyt kuunnella mielikuvituksessaan. Eikä haittaisi, jos yhtye välillä räväyttäisi reilummasti kletzmer-tyyliin.
Kylli Köngäksen (Golde) vahvan hahmon pieni näyttämöllinen alkukireys sulaa teoksen edetessä, kuten tekstikin edellyttää.
Tevjen ja Golden viisi vireää tytärtä, Anne Syysmaa (Tzeitel), Johanna Heimonen (Hodel), Maria Sarkkinen (Chava), Paula Miettinen (Shprinze) ja Tiina-Kaisa Niva (Bielke) tuovat kiitettävästi iloa ja elämää Anatevkaan. Heiltä kuullaan myös parhaat laulunumerot yksin ja yhdessä.
Jente-naittajaa karakterisoidessaan Pirjo Leppänen yltää kesäteatterimaiseen paloon. Vesa-Matti Komonen on sopivasti hellyttävä ja tarpeen tullen uhmakas räätäli Motel Kamzoil.
Ja niin edelleen... Esitys saa paljon virtaa siitä, että kaikilla on yhteisenä päämääränä yleisön liikuttaminen ja hauskuttaminen.