antti.ervasti@kaleva.fi
Luonnonsuojelija näyttää olevan luonnon ja tosi luonnonsuojelijan pahin vihollinen. Tähän tulokseen vääjäämättä tulee, kun seuraa Ouluun suunnitellun jätteenpolttolaitoksen tarinaa. Pohjois-Pohjanmaan luonnonsuojeluyhdistys valitti viime viikolla korkeimpaan oikeuteen Oulun Energian hakemasta luvasta jätteiden poltolle.
Näin vuosikausia suunniteltu jätteenpolttolaitoksen rakentaminen viivästyy taas vuodella parilla. Jätteiden tuotantoa ei samaan aikaan voi viivästyttää, vaan sitä syntyy yhä kiihtyvämmällä tahdilla. Jäte pitäisi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.
Yhdistys perustelee valituksensa sillä, että laitokselle myönnetyn luvan ehto polttaa lajiteltua jätettä on riittämätön. Se tuntuu keinotekoiselta syyltä. Tarkoitus lienee koettaa estää viimeiseen asti jätteenpolttolaitoksen rakentaminen Kemiran tehtaan liepeille Taka-Laanilaan.
Tavallisen luonnon puolesta ajattelevan tallaajan järkeen tuo jätteenpolttolaitoksen järjestelmällinen torppaaminen ei käy. Parempi olisi polttaa jäte energiaksi kuin kerätä sitä kaatopaikoille tuottamaan metaania, joka on paha ilmastokaasu.
Tosin metaani poltetaan esimerkiksi Ruskon kaatopaikalla jo nyt energiaksi, mutta kaikkea metaania ei pystytä ottamaan talteen. Noin neljännes metaanista jää hyödyntämättä.
Jos kaikki Ruskoon tuleva jäte poltettaisiin laitoksessa, metaanin tuotanto vähenisi. Samalla kaatopaikan käyttöikä pitenisi, samoin sen Punaisenladonkankaalle suunnitellun seuraajan käyttöikä.
Polttolaitokseen tuotavasta jätteestä reilut puolet tulee olemaan nyt normaalisti Ruskoon tuotavaa jätettä. Vajaat puolet tulisi muualta. Tällä hetkellä tuo muu jäte kuljetetaan eri paikkoihin, muun muassa muihin polttolaitoksiin. Pisimmillään kuljetusmatkaa kertyy 600 kilometriä yhteen suuntaan.
Toinen jätteenpolttolaitoksesta valittanut instituutio oli Puolivälinkankaan pienkiinteistöyhdistys. Sen voi jotenkin ymmärtää, vaikka ei voikaan hyväksyä.
Nykyisessä valitusyhteiskunnassa on tapana valittaa kaikesta mahdollisesta. Kun viereen suunnitellaan päiväkotia, koulua, vanhainkotia, liikerakennusta tai melkein mitä tahansa, aina on joukko ihmisiä, jotka eivät halua sitä häiriökseen.
Valittamalla tarpeellista hanketta voidaan viivyttää vuosikausia, mutta harvoin mitään saadaan kokonaan estettyä. Kiusa se on pienikin kiusa.
TV 1:llä maanantaisin pyörivä sarja Harvoin tarjolla esittää karmivan ja hauskan karikatyyrin suomalaisesta valittamiskulttuurista Kari-Pekka Toivosen esittämän Urposen hahmossa.
Korkeimman oikeuden käsittelyn jälkeen jätteenpolttolaitoksesta valittamisen asteet loppuvat. Jos sitä ei kaupungin lähelle voi pysyttää, viedään polttolaitos kaupungin omistamiin Sanginjoen metsiin.
Sillä tavalla suojelluiksi esitetyille läpikulkemattomille rääseiköillekin saataisiin jotakin käyttöä. Nythän ne rehottavat siellä tyhjän panttina. Mitä siihen sanoisivat luonnonsuojelijat?
Polttolaitoksen sijoittamisessa jonnekin korpeen ei ole tietenkään järjen hiventä. Jätteen poltto ei haise naapureille eikä tuota juuri päästöjä. Ympäristöä kenties haittaavia pölypäästöjä tulee kymmenen tonnia vuodessa eli yhden kuorma-auton lavallisen verran. Esimerkiksi Toppilan idyllisen asuinalueen vieressä turvevoimala tupruttaa monta kymmentä kertaa enemmän.