Tässä minä seison täpärästi kallion reunalla - minä, Härön talo. Olen vihan ja rakkauden rakennus, jonka löydät helposti, kun kysyt haapavetisiltä neuvoa.
"Tuikkaa tuleen, jos kerran olet sinne menossa", sinua saatetaan opastaa. Varmuudeksi tarjotaan tulitikkurasiaa mukaan.
Toiset puolestaan rakastavat minua niin, että heiltä nousee savu päästä, kun minulle tehdään pahaa. Kukaan ei sentään ole tuleen tuikannut - ainakaan vielä.
Mutta mistäsuunnaton viha ja rakkaus tällaista vanhaa hirsirunkoista taloa kohtaan on saanut alkunsa?
Paikallani oli aiemmin Täpärä-niminen kaksihuoneinen mökki, joka rakennettiin 1800-luvun puolella.
Kätilö Liisa Paso laajensi taloa 1900-luvun alussa. 1920-luvulla talon alakerrassa oli nimismiehen konttori ja viereisessä huoneessa asui hetken aikaa runoilija Unto Koskela, kirjoittaja.
Paso asui yläkerran huoneessa, josta kuului nimismiehen kansliaan keinutuolin kopse ja laulu.
Kätilöä vietiin yöt ja päivät. Apua tarvitsevat paukkasivat paikalle tohinalla ja kiireellä. Paso oli välillä niin väsynyt, että hän lauloi: "Voi kun luoja lempeä ei olisi luonutkaan."
Vaikka Paso toivoi, että lempeä ei olisikaan, tuli minusta viimeistään tuolloin yksi rakkauden maamerkeistä. Täältä lähdettiin auttamaan lapsia maailmaan.
Vuosikymmentä myöhemmin talo siirtyi Säästöpankille ja Paso muutti kansakoulun yläkertaan. Pankkisalin vieressä oli huoneita, joissa asui vuokralaisia.
Pankinjohtaja J.V.Haanpää, Pentti Haanpään setä, saapui komeilla hevosvaunuilla kolmesti viikossa pitämään pankkia auki. Viimeistään tuolloin minusta tuli kunnioituksen, ehkä pienen arastelunkin kohde.
Kunnioitus, arastelu, jopa pelko lisääntyivät 1940-luvulla, kun taloon muutti Piippolan tuomiokunnan tuomari Hugo Härö. Hänen mukanaan muutti tuomiokunnan arkisto.
Härö laajensi rakennusta. Taloon tuli peräti 11 huonetta.
Tuomari oli säntillinen ja tiukka mies. Aamukahvit, aamiaiset, päiväkahvit, päivälliset ja iltateet nautittiin täsmälleen sovittuihin aikoihin. Niistä ei sopinut lipsua.
Härön palvelusneiti oli vielä tiukempi. Kerran tuomari erehtyi moittimaan aamupuuroa paakkuiseksi. "Tuomari keittää itse puuronsa, jos minun puuroni ei kelpaa", palvelusneiti tylytti.
Tuomari kuoli yllättäen vuonna 1953. Hänen perhettään asui täällä vielä sen jälkeenkin. Tämä paikka tosin jäi jo vuosikymmeniä sitten ainoastaan kesäkäyttöön. Haapaveden kaupunki osti minut 2000-luvun alussa. Viimeistään silloin nykyisenlainen viha ja rakkaus roihahtivat.
Tämä on hyvin keskeinen paikka Haapavedellä. Monen mielestä aavistuksen ränsistyneen näköinen talo joutaisi purkaa ja tilalle pitäisi pystyttää uusia rakennuksia. Talon rakastajat ovat toitottaneet vuosikymmenen ajan, että kyseessä on kulttuurihistoriallinen kohde.
Suojelumerkinnästä on väännetty kättä, syösty sanoja ja taitettu peistä. Asiaa on puitu hallinto-oikeudessa, ja nyt näyttää siltä, että minut ehkä sittenkin suojellaan. Käyttöä minulle on keksitty kesäajaksi: toimin museotilana.
Mutta miten tässä välissä on käynyt niin, että korkeiden virkamiehien talo, kunnioitusta herättävä paremman väen rakennus on rapistunut? Miten on käynyt niin, että sisältäni on revitty seinät auki ja katon läpi näkyy tähtitaivas?
Siihen haapavetisiltä ei löydy helposti vastausta. Tai löytyy montakin, mutta ei yhtenäistä. Yksi syyttää kaupunkia suoranaisesta sabotaasista. Toinen tarjoaa edelleen tulitikkuja.
Täpärästi kallion reunalla seison yhä - minä, Härön talo. »
