Pääjohtaja Teuvo Aura valittiin vuonna 1968 Helsingin kaupunginjohtajaksi. Jokin aika myöhemmin puhelin soi. Linjalla oli vanha kaveri, presidentti Urho Kekkonen. Hän pyysi vaikeassa sisäpoliittisessa tilanteessa Auraa virkamieshallituksensa pääministeriksi. Aura kiirehti torjumaan tarjousta vetoamalla asemaansa Suomen pääkaupungin keulamiehenä.
Hän totesi lisäksi, että oli tullut luvanneeksi kunnallispolitiikan johtomiehille, että keskittyy nyt vain paikallisasioihin. "Mitä ovat kunnallispolitiikan asiat valtiollisten rinnalla? Eivät sitten mitään!", jylisi Kekkonen. Kun isämaa kutsui, sai hallitus näillä sanoilla vetäjän.
Presidentin äkäiseen kommenttiin kiteytyy jotain olennaista suomalaisen kunnallispolitiikan hengestä. Tuskin mitään muuta yhteiskunnallisen toiminnan lajia kohtaan tunnetaan niin paljon epäluuloa, inhoa ja asenteellisuutta. Kunnallispolitiikka nähdään kähmintänä, pienen piirin valtapelinä ja lehmänkauppoina. On koettu Turun mafiaa, Tampereen aseveliakselia, Heinolan ja Jyväskylän kaupunginjohtajapeliä sekä Helsingin metro-oikeudenkäyntejä, pienemmistä ristiriidoista puhumattakaan. Kunnallispolitiikka on kuin herkullinen nykynäytelmä, jonka juonenkäänteet nousevat suoraan antiikin draamaklassikoista.
Nyt akateeminen auktoriteetti, Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg kauhoo vettä myllyyn vastajulkaistussa Valta kunnassa -kirjassaan. Hän suomii kunnallispoliitikkoja, arvostelee virkamiehiä liiallisesta vallankäytöstä, ruotii lehtien kunnallispoliittista kirjoittelua ja kritisoi kunnallistiedettä sisällyksettömyydestä. Nyrkki suuntautuu niin oikealle kuin vasemmallekin. Räväkkyydellä saa helposti julkisuutta - tämänkin lehden kolumneissa!
Kirjanen kuluu toimittajien käsissä samalla voimalla kuin aikoinaan Tamminiemen pesänjakajat. Hyvä niin, keskustelua tarvitaan. Silti sopii pohtia miksi kunnallispolitiikka ärsyttää Suomessa muttei esimerkiksi Ruotsissa? Molemmissa maissa vanhemman historian eräs saranakohta on maalaiskuntien ja kaupunkien kunnallisuudistus (1865, 1972). Se nähdään modernin esiinnousuna. Maallikot tulivat hoitamaan yhteisiä asioita maaseudulla kirkollisen sijaan. Kaupungeissa murros toi politiikkaan veroa maksavia paikallisvaikuttajia. Paikallispolitiikan mies ja ääni -uudistuksen 1917 jälkeen maalaisliitto-keskustan, SDP:n ja kokoomuksen (eräillä alueilla RKP:n) piirijärjestöt asemoituivat keskeisiksi kunnallisiksi vallankäyttäjiksi. Tässä roolissa ne ovat edelleen.
Kunnallispoliittisella päätöksenteolla on ollut merkittävä rooli sisäisen yhteiskuntarauhan tuottajana erityisesti vuosien 1918 ja 1945 jälkeen. Paikallisuus tuotti modernisaatiota, edistystä, yhteisöllisyyttä ja hyvinvointipalveluita. Ruotsissa puhutaan 1900-luvun "hiljaisesta vallankumouksesta". Kunnallispolitiikan avulla rakennettiin sosiaalista, mentaalista ja kulttuurista yhteisöllisyyttä, ruotsalaisuutta.
Suomessa kansalliseen kertomukseen on kuulunut voimakas valtiollinen ja kansallinen historia. Isänmaan suuria kohtaloita on liikuteltu ulko- ja turvallisuuspolitiikan kentillä. Näyttävyyttä on riittänyt koko 1900-luvun, alkaen venäläistämisvuosista ja päättyen sotien kautta EU-integraatioon. Tämän kehityksen rinnalla paikallisasioiden vastuullinen hoitaminen on näyttäytynyt pipertämisenä ja puuhasteluna, pitkäveteisenä toistuvaistoimintona.
Tarvitaan ehkä tutkijoiden provokatiivisia puheenvuoroja, ehkä jotain muuta, jotta kunnallispolitiikan arvo ja luonne avautuisi. On tapana puhua kuntien pienestä päättäjäpiiristä, joka sopii asioista etukäteen. Asetelma haittaa uuden ajattelun esiin nousua. Kunnallisen politiikan erityispiirre on - totta tosiaan - se, että piirijärjestöjen ja valtuustoryhmien johtajien keskinäinen neuvottelukulttuuri on kehittynyttä. Vaikka vaaleissa toisin annetaan ymmärtää, poliittiset vastakkainasettelut eivät hajota kunnallispolitiikkaa. Kaikessa päätöksenteossa haetaan määräenemmistöä, jotta asioita saadaan eteenpäin. Asetelma synnyttää mielikuvan virkamiesvetoisuudesta, "kaverijärjestelyistä" ja "egomaanikoista" kunnallispoliitikkoina.
On helppo kääntää esiin kolikon toinen puoli ja unohtaa toinen. Mitä nousisi tilalle, jos kunnallisen itsehallinnon, yhdessä tekemisen tradition, demokratian ja kansanvallan periaatteet todella heitettäisiin yli laidan? Saisimmeko konsensushakuisuuden tilalle "pyssy ja raha" -politiikkaa itämafian tapaan tai vapaan kapitalismin kaikkia iloja kaupunkisuunnitteluun? Haluammeko, että asiat hoidetaan voimalla ja väkivallalla, lahjonnalla ja uhkailulla? Tai että ne vedätetään, kuten ennen kunnallisuudistuksia, keskus- tai maakuntahallinnon ja jopa hallitsijan asioiksi?
Poliittisten järjestelmien tulee muuttua ajassa. Yhteiskuntamme perusta lepää kunnallispolitiikkaan liittyvien arvojen varassa. Ne ovat synnyttäneet kollektiivista välittämistä, auttaneet jakamaan yhteistä hyvää tasaisemmin sekä tuoneet suunnitelmallisuutta ja kontrollia taajamien rakentamiseen. Ongelmana on, että tiedämme liian vähän paikallispolitiikan pelisäännöistä. Kunnallistiede ei tuo vastauksia, vaan kunnallispolitiikan historian empiirinen tutkiminen. Aikaperspektiivi auttaa ymmärtämään perinteen ja murroksen vuorottelua, erityistä ja persoonallista paikallisessa yhteydessä.
Kuntapäiville Tampereelle toukokuussa oli saapunut tuhansia kuntavaikuttajia eri puolilta Suomea. Jo tapahtuman koko oli vaikuttava, puhumattakaan osallistujien sosiaalisesta ja poliittisesta kirjosta. Yhteinen sävel löytyi mukisematta: kunnallisen itsehallinto on kansallisen identiteetin ytimessä. Avainsana kuntarakenteen kehittämisessä on evoluutio, ei revoluutio.