Luontokuvateokset miellyttävät silmää, mutta niistä ei aina tunnista luontoa, jonka ihminen näkee ympärillään. Lassi Rautiaisen Villi itä ei sorru yltiöromantiikkaan. Kuvat esittävät petoja ja niiden saaliita, eläinten kamppailua. Tekstissä kamppailevat ihmiset.
Rautiainen on koonnut 50-vuotisjuhlansa kunniaksi tekstiltään poikkeuksellisen teoksen, joka kertoo seitsemän karua tarinaa. Niissä ihmiset taistelevat oikeudestaan liikkua luonnossa.
Toisella puolella ovat luontokuvaajat ja suojelijat, toisella Kuhmon metsästäjät, rajavartijat ja poliisi. Metsästäjät "usuttavat" Kainuun Sanomien toimittajan asiansa ajajaksi, mutta kuvaajat eivät saa sanaansa kuuluviin.
Luultavasti sen vuoksi Lassi Rautiainen on kirjoittanut tämän teoksen.
Asetelma on ongelmallinen. Vaikka teos on äärimmäisen mielenkiintoinen, teksti tulkitaan helposti vain toisen osapuolen totuudeksi. Rautiainen tiedostaa riskin, minkä vuoksi tekstissä on huumoria.
Päähenkilö Antti Jokisen, joka on ilmeisesti Rautiainen itse, katkeruus paistaa läpi. Häntä ovat satuttaneet varsinkin Kainuun Sanomien jutut, joissa luontokuvaajia on syytetty petojen kesyyntymisestä.
Kainuun Sanomia Rautiainen iskee arkaan paikkaan: tasapuolisuuteen tai sen puutteeseen. Isku ei välttämättä ole oikeudenmukainen mutta tyypillinen.
Kiista-asioissa joku syyttää aina lehtiä toisen puolen suosimisesta. Nyrkkisääntö on, että kun molemmat osapuolet syyttävät mediaa, uutisointi on ollut tasapuolista.
Teksti on sekoitus fiktiota ja faktaa, mikä saattaa hämmentää lukijaa. Voi olla, että tositapahtumien höystö fiktiivisellä tarinalla on ainoa keino kuohuttavien asioiden käsittelyyn julkisesti. Välillä kerronta takautuu varoittamatta. Karhu on juuri saalistanut hirven, mutta sitten se vasta herää talviuniltaan.
Pienistä kömmähdyksistä huolimatta teos on arvokas. Erä- ja luontokirjat kaipaavat sisältöä ja yhteiskuntakritiikkiä, eikä niidenkään tarvitse miellyttää kaikkia. Kaihoisia muisteluita menetetyistä laajoista kairoista on tarpeeksi.
Kuvitukseltaan ja ulkoasultaan Villi itä on tekstiä onnistuneempi. Lassi Rautiainen on taitava kuvaaja, joka ei säästä vaivaa. Kuvissa susi ja karhu syövät samaa haaskaa ja jahtaavat toisiaan tai kaurispukit parittelevat.
Kuvaaja kertoo reilusti, missä kuvat on otettu: päähenkilön pizzeriassa, ravintolassa tai studiossa, eli haaskalla. Kirjassa todetaan avoimesti, että pedot tietävät ihmisen läsnäolon kuvauspaikoilla.
Kuvat ja teksti eivät liity toisiinsa, mutta ehkä kuvilla halutaan vain luoda miljöö sille taistelulle, jota ihmiset käyvät tekstissä.
Villi itä puolustaa luontokuvaajien lisäksi petoja. Kuvateksteissä vain hirven yhteydessä mainitaan vahingoista. Eikö petojen aiheuttamat vahingot voisi myös mainita reilusti? Eihän pelkkä maininta tarkoita, että pedot pitää tappaa.