Helmikuun lopussa vuonna 1944 Oulusta tuli Neuvostoliiton suurpommitusten kohde. Hyökkäysten jälkeen kaupungin kasvot olivat synkät: palaneiden talojen mustia raunioita törrötti monessa paikassa. Tuhot olisivat voineet kuitenkin olla paljon pahemmatkin.
Pommitukset olivat oululaisille tuttuja jo talvisodan ajalta. Ensimmäinen niistä koettiin uudenvuodenpäivänä 1940, toinen saman kuun lopulla. Jatkosodan aika oli kaupungissa pitkään suhteellisen rauhallista. Vuonna 1942 yksinäinen pommikone pudotti kaupunkiin pommejaan.
Tilanne muuttui kuitenkin kokonaan, kun tultiin vuoden 1944 helmikuuhun. Stalinin Neuvostoliitto aloitti Suomea vastaan ankarat pommitukset taivuttaakseen pienen naapurinsa rauhaan kovilla ehdoilla. Helmikuun 6. päivänä kohteeksi joutui Helsinki. Pääkaupungin taivaalla jyrisi tuolloin 200 konetta.
Seuraavina viikkoina pommituslennot suuntautuivat moneen muuhunkin kaupunkiin, myös 30 000 asukkaan Ouluun. Uhka oli täällä jo etukäteen tiedostettu. Kalevassa julkaistiin 10. päivänä "ilmasuojelutiedoitus", jossa määrättiin pimennysajaksi seuraavasta päivästä alkaen kello 17.30:n ja 7.30:n välinen aika.
Neuvostoliiton koneita oli Pohjois-Suomen taivaalla jo helmikuun 12. päivänä. Virallisen tiedotteen mukaan vilkasta lentotoimintaa oli tuolloin Raahen ja Rovaniemen välillä.
Oululaistalojen ullakot määrättiin helmikuun 20. päivänä tyhjennettäväksi palavasta jätetavarasta. Hiekkaa ja vettä piti varata rangaistuksen uhalla.
Kolme suurpommitusta
Seuraavana päivänä oli kuulas pakkasilma. Päivän hämärtyessä iltarusko värjäsi kaupungin taloja. Moni näki siinä pahoja enteitä.
Pelot muuttuivat todeksi, kun sireenit alkoivat ulvoa ilmahälytyksen merkiksi, ja vähän ajan päästä taivaalle ilmestyi joukko pommikoneita. Yhden tiedon niitä oli 25, toisen tiedon mukaan lähes 40.
Kaupungin ilmatorjunta ei ollut erityisen vahva. Neuvostoliiton koneet pääsivät pudottamaan pomminsa matalalta, jopa tulittamaan ihmisiä konekivääreillään.
Osa räjähdys- ja palopommeista osui sinne, minne ne oli tarkoitettukin: kaupungin keskustaan. Tulipaloja syttyi yli kymmenessä paikassa, muun muassa Ruotsalaisen koulun tontilla Heinäpäässä sekä Pakkahuoneenkadun ja Kirkkokadun kulmassa.
Tulessa oli esimerkiksi Talousseuran talon vintti. Yhdestä talosta yritettiin pelastaa piano pukkaamalla se portaita alas. "Se oli soittoa se", kuvasi pelastustöissä mukana ollut kihlakunnantuomari Erkki Pasanen vuosikymmeniä myöhemmin.
Illalla kello 22:n aikaan päättynyt pommitus aiheutti neljän ihmisen kuoleman. Yhden heistä kerrottiin kuolleen järkytyksen aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Haavoittuneita oli parikymmentä.
Pommien sytyttämät tulipalot veivät monelta oululaiselta kodin. Nämä kaupunkilaiset majoittuivat aluksi ystävien ja sukulaisten luokse kaupunkiin tai läheiselle maaseudulle, ja osa väliaikaisesti yhteismajoituksiin kouluille, jotka oli nyt suljettu.
Kirkon tuho lähellä
Viiden päivän päästä, helmikuun 26. päivänä Oulussa koettiin seuraava pommituspäivä. Koneita vyöryi taivaalla tällä kertaa 10-15. Nyt osa pommeista putosi jokeen, mutta myös henkilövahinkoja ja aineellista tuhoa hyökkäys aiheutti. Yksi ihminen kuoli ja yhdeksän loukkaantui. Osuman sai muun muassa Åströmin konttori ja kymmenkunta muuta rakennusta.
Kaikkein tuhoisin viholliskoneiden hyökkäysaalto nähtiin kuitenkin kaupungissa aivan kuun lopussa, 27. ja 28. päivän välisenä yönä. Ilmahyökkäyksiä oli tuolloin kaikkiaan kolme, jyriseviä koneita taivaalla yhteensä 80-90. Hälytys tuli illalla kello 18:n aikaan.
Ilmatorjuntaa oli kahden aiemman hyökkäyksen jälkeen tehostettu, minkä ansiosta pommittajien osumatarkkuus ei ollut sellainen kuin se olisi pahimmillaan voinut olla. Valtaosan pommeista sanotaan pudonneen mereen. Vielä pommituspäivänä kaupunkiin oli tuotu Kemistä saksalainen raskas it-patteri, jolla oli käytössään tutka.
Kun koneiden määrä oli kuitenkin suuri, satamäärin pommeja osui myös kaupunkiin. Jättimäisen hyökkäyksen aikana pudotettujen pommien kokonaismäärästä ei ole tietoa, mutta yksistään miinapommeja sanotaan olleen noin 200.
Yksi paloista kehittyi suurpaloksi. Se raivosi Tuomiokirkon tuntumassa. Tulipalon leviämisen estämiseksi Kajaaninkadun alueella jouduttiin turvautumaan koviin keinoihin, muun muassa puutalojen räjäyttämiseen. Näin saatiin kortteleihin aukkoja, joissa palo ei enää levinnyt.
Muuallakin käytettiin samaa keinoa. Palopäällikön apulainen Arvo Rounaja ajeli ympäri kaupunkia moottoripyörällä ja näytti, mitkä talot piti räjäyttää. Räjäyttäjinä toimivat saksalaiset sotilaat.
Kriittisimmät hetket koettiin, kun sammuttajien ponnisteluista huolimatta palo levisi Kajaaninkadun alueella kohti rantaa - ja kirkkoa. Edellisen kerran kirkko tuhoutui palossa vuonna 1822, ja nyt se näytti tapahtuvan uudestaan. Mutta viime hetkellä kääntyi tuuli ja kirkko säästyi.
Suuri varjelus
Rounaja sanoi Kalevassa 40 vuotta myöhemmin, että "Oululla oli helmikuun pommitusöinä ihmeellisen suuri varjelus".
Hän kertoi muun muassa Kiistolan pihassa räjähtäneestä pommista, jonka ainoa vaikutus oli pihalle syntynyt syvä kraatteri. Painevaikutuskin suuntautui siten taivaalle. Aivan toisinkin olisi voinut käydä. Rakennuksessa oli paljon väkeä. He kaikki säästyivät.
Tuona ankarana pommitusyönä kuitenkin yli puolensataa oululaistaloa tuhoutui.
Kaikkiaan helmikuun 1944 pommituksissa tuhoutui Oulussa 71 taloa kokonaan, ja vaurioita kärsi yli 900 rakennusta.