Suomen huippu-urheilun kehittämistä pohtinut työryhmä ei ollut ensimmäinen samalla asialla ollut kokoonpano. On epävarmaa, löytyikö purevia keinoja nytkään.
Opetusministerin asettaman työryhmän tehtävänä oli uudistaa suomalaisen huippu-urheilun toimintamalleja niin, että se olisi eettistä ja kansainvälisesti korkeatasoista. Pohdinnat tulokset julkistettiin keskiviikkona. Ei ollut suuri yllätys, ettei ryhmällä ollut esittää vallankumouksellista reseptiä tavoitteeseen yltämiseksi. Asetettu tavoitekin oli poikkeuksellisen kova.
Yksi todiste tästä on, ettei ryhmä ole ensimmäinen, joka on pantu samalle asialle. Nyt julkistetun muistion lähdeluettelo osoittaa, että huippu-urheilun strategiaa on viime vuosikymmenen puolivälistä alkaen rakennettu työryhmissä jo kolme neljä kertaa ennenkin. Tuona aikana Suomen asema kansainvälisen tason huippu-urheilumaana on pikemminkin heikentynyt kuin vahvistunut.
"Aiemmat strategiset yritykset eivät ole johtaneet huippu-urheilun kokonaisvaltaiseen kehittämiseen", tulkitsee ajatuksensa nyt esittänyt, Veikkauksen toimitusjohtajan Risto Niemisen vetämä ryhmä.
Työryhmän painokkaimmin esiin nostama korjauskeino liittyy järjestörakenteisiin. Ryhmän mukaan huippu-urheilun kehittämisessä ei pidä keskittyä tukemaan rakenteita vaan siihen, että rakenteet tukevat urheilua ja urheilijoita. Kenelläkään tuskin on poikkipuolista sanaa tätä itsestäänselvyyttä vastaan -- niin kauan kun ei mennä konkretiaan.
Työryhmä kuitenkin kiinnittää huomiota kentän pirstoutuneisuuteen: huippu-urheiluverkostossa on paljon itsenäisiä toimijoita, ja lajien huippu-urheilun vastuu on lajiliitoilla.
Nyt työryhmä esittää yhteistyön lisäämistä toimijoiden kesken ja koordinoijaksi Suomen olympiakomiteaa. Sen verran herkäksi työryhmä asian kuitenkin tietää, että se painottaa lajiliittojen roolia: "Valtakirja huippu-urheiluverkoston kehittämiseen tulee hakea ja saada lajiliitoilta."
Suomalaista huippu-urheilua lokeroivien aitojen madaltaminen kuulostaa kaikin puolin järkevältä, mutta se lienee helpommin sanottu kuin tehty. Urheiluun liittyy melkoisesti lajifanaattisuutta ja mustasukkaisuutta toisia lajeja kohtaan.
Samoin kyse on vallasta. Näkevätkö esimerkiksi vahvat, omin päin toimimaan tottuneet lajiliitot ja niiden johto yhteiseen hankkeeseen lähtöä ollenkaan mielekkäänä? Tämän linjauksen perusteella Niemisen ryhmän esittämä tärkein parannuskeino nousee tai kaatuu.
Työryhmän konkreettisiin esityksiin kuuluu huippu-urheilun toimintatapojen muutosprojekti, jonka olympiakomitea perustaisi ja jota opetusministeriö rahoittaisi. Projektiin palkattaisiin 4--6 huippu-urheilun johtamisen ja valmentamisen ammattilaista. Hankkeeseen toivottu parin miljoonan euron tukisumma ei ole maata kaatava, ja kulttuuriministeri Stefan Wallin jo sitä lupailikin.
Tämä uusi kortti kannattaa kääntää, sillä huippu-urheilulla on yhä oma merkityksensä kansakunnalle. Se esimerkiksi tuo näkyvyyttä maailmalla, ja urheilun kautta syntyy tärkeitä esikuvia ja liikuntaan kannustavia innoittajia. Tätä kautta huippu-urheilulla on myös kansalaisten hyvinvointia tukeva vaikutus.
Jos toisaalta projekti ei tuota tulosta säällisessä ajassa, se pitää pystyä myös rähinöittä kuoppaamaan. Suomalaisen huippu-urheilun peruslähtökohtia on koko ajan sekin, ettei viiden miljoonan asukkaan kansakunta pysty suoltamaan kovin laajaa huippu-urheilijoiden kaartia maailman areenoille, olivat takana millaiset rahat tai millainen toimijajoukko tahansa.