Uutiset ja keskustelupalstat kertovat, että raivorintama näyttää jämähtäneen Suomen ylle kuin loppukesän korkeapaine.
Umpimielisiksi tuppisuiksi syytetyt suomalaiset ovat riehaantuneet ilmaisemaan itseään ronskein sanoin, elein ja teoin. Jälki on rumaa.
Liikenneraivosta on viime aikoina riittänyt puhetta ja uutista.
Liikenneopettaja kertoo haastattelussa, että taloudellisesti vaikeat ajat lisäävät liikenneraivoa.
Kun ahdistusta ja pelkoa ei voi purkaa julmiin markkinavoimiin ja huonoon politiikkaan, nostetaan keskisormea alinopeutta ajavalle ohitettavalle.
Joku itsekin liikenneraivoon sortunut antoi hyvän neuvon: kun alkukantaiset tunteet pyrkivät pintaan, ajattele, että vihasi kohteena olevaa autoa ajaa ystäväsi.
Raivo roihahtelee milloin missäkin, jopa ruokakeskusteluissa.
Suomalaisen arkiruokadieetin uskollinen noudattaja seuraa ihmeissään niitä alle vatsakummun tähdättyjä lyöntejä, joilla eri ruokaleirien jäsenet toisiaan netissä hutkivat.
Miksi ranskanleivän syöjä kokee karppaajan uhaksi, joka on vaiennettava alatyylisin heitoin? Onko vegaanilla oikeus kutsua lihansyöjää murhaajaksi?
Lemmikkiraivo nousee lumen alta joka kevät yhdessä koiranjätösten kanssa.
Hullut lemmikkien hyyssääjät ja kenkänsä sotkeneet koirien myrkyttäjät iskevät yhteen niin että roiskuu.
Lemmikkiraivo on itse asiassa yksi harrastusraivon alalaji.
Moottoriurheilun harrastajat ovat pärinöineen ja pakokaasuineen monelle suoraan pelsepuupista periytyviä maailman tuhoajia.
Rullasuksilla liikenteen seassa sivakoivia kirotaan eikä lumiladullakaan mahduta suksimaan sopuisasti.
Monelle rakas karaokeharrastus on yhtä monelta naapurilta kysyttäessä Japanin kauhea kosto hävitystä maailmansodasta.
Elämäntaparaivokin on voimissaan.
Uraohjus ja 24/7-yrittäjä nappaavat ylimääräisen verenpainelääkkeen lukiessaan nuorista hidastajista, jotka puhuvat kansalaispalkasta ja haluavat elää vaatimatonta, mutta onnellista elämää.
Hippi ei kuitenkaan mene kehotuksista huolimatta töihin eikä leikkaa tukkaansa, vaan tekee lauluunsa uudet riimit itsekkäästä verenimijäkapitalistista.
Niukan rahan aikoina kulttuuriraivokin nostaa päätään.
Ooppera on tunnetusti pienelle eliitille tehtävää, kansan maksamaa snobbailua.
Kansaan menevää viihdettä esittävät teatterit taas ovat kaupallisuuden mädättämiä hupiloita.
Iskelmä on aivotonta, räppi aivottomampaa ja hevi säälittävää.
Jazzista ei oikeasti pidä kukaan ja tangomarkkinat ovat osoitus suurten sukupolvien degeneraatiosta.
Kun koirankakattajien uhriksi joutunut kansalainen muinoin tulistui tilanteeseen, hänen piti kirjoittaa kirje, etsiä kirjekuori, postimerkki ja -laatikko sekä odotella, josko lehti hänen pamflettinsa joskus julkaisisi.
Siinä odotellessa viha ehti usein laantua ja sonta maatua. Oikeastaan oli ihan hyvä, ettei purkausta koskaan julkaistu.
Nyt raivo karkaa kuumasta päästä näppäimille ja sieltä ikuisiksi ajoiksi nettiin ajatusta nopeammin.
Kännisuodattimen lisäksi sähköisille viesteille tarvitaan raivosuodatin.
Niitä odotellessa, lasketaan edes kymmeneen.