Lännen Media kertoi lauantaina tapauksesta, jossa nainen syytti miestä raiskauksesta, mutta syyttäjä teki lopulta syyttämättäjättämispäätöksen.
Nainen päätti asianajajan ja läheisten kannustamana lähteä ajamaan itse asiaa, ja vei tapauksen hovioikeuteen.
Päätös kannatti.
Viime viikolla Rovaniemen hovioikeus tuomitsi miehen raiskauksesta vuoden ja neljän kuukauden vankeuteen sekä tuhansien eurojen korvauksiin.
Oikeus piti syytteen puolesta puhuvaa näyttöä niin vahvana, että syyllisyydestä ei jäänyt järkevää epäilystä.
Rikosoikeuden professori Jussi Tapani Turun yliopistosta pitää Lännen Median kertomaa oikeustapausta hyvin poikkeuksellisena.
– Se, että päätös muuttuu, on poikkeuksellista. Sellaisia tapauksia toki on useammin, että asianomistaja on tyytymätön syyttäjän päätökseen ja vie asian itse oikeuteen, mutta päätös pysyy samana.
Tapaus saattaa rohkaista myös muita syyttäjän päätökseen tyytymättömiä ajamaan itse asiaansa. Tapani sanoo yleisellä tasolla, että asianomistajan kannattaa aina pyytää ulkopuolinen lainoppinut arvioimaan jutun menestysmahdollisuuksia.
– Erilaisten lopputulosten todennäköisyyttä pitäisi aina tarkastella lainoppineen kanssa ennen päätöstä. Esimerkiksi asianajajan periaatteisiin ei kuulu tappiojuttuihin kannustaminen.
Tapani myös pohtii yleisellä tasolla, että seksuaalirikoksissa lähtöasetelmana on usein sana sanaa vastaan -tilanne. Tällöin uhriksi itsensä kokeneen ja tekijäksi epäillyn kertomukset tilanteen kulusta ovat erilaiset, eikä teolle löydy aukottomia todisteita.
Tällaisten tapausten eteneminen on Tapanin mukaan selvästi haasteellisempaa kuin sellaisten, joissa on jollain tavalla pystytty hankkimaan muuta näyttöä, joka tukee uhrin kertomusta.
Esimerkiksi Lännen Median kertomassa tapauksessa seksuaalinen kanssakäyminen oli näytetty toteen.
”Ei tämä systeemi aukoton ole”
Tapauksessa syyttäjä oli perustellut syyttämättäjättämispäätöstä sillä, ettei voitu aukottomasti selvittää, että uhri olisi ollut tiedoton tai kykenemätön ilmaisemaan tahtoaan.
Perustelu herättää kysymyksiä: Eikö ole aina vaikea, lähes mahdoton aukottomasti selvittää, onko uhri ollut tiedoton tai kykenemätön ilmaisemaan tahtoaan? Eikö syyttäjä voisi tällä perusteella hylätä lähes kaikki tapaukset, joissa muuta näyttöä kuin uhrin kertomus ei ole?
– Tällaista syyttäjän klausuulia ei voida yleistää niin, että sitä voitaisiin aina käyttää perusteluna. Syyttäjällä on aina kova paine löytää oikeat rikosoikeudelliset asiat, jotka viedään eteenpäin. Ei tämä systeemi aukoton ole, koska tässä on inhimillistä arviointia.
Myös uhrin oikeusturva herättää kysymyksiä.
Kynnys lähteä ajamaan oikeusprosessia voi kasvaa, sillä mikäli syyte hylätään, maksettaviksi tulevat vastapuolen oikeudenkäyntikulut.
Jos syyttäjä ei nosta syytettä tai jättää valituksen hovioikeuteen tekemättä, oikeutta ilmaiseen oikeusapuun ei ole.
Tapani pohtii, että korvauskäytäntöön voisi miettiä jonkinlaista välimuotoa, jotta uhriksi itsensä kokeva voisi nykyistä paremmin lähteä ajamaan asiaa, vaikka syyttäjä ei nostaisi syytettä.
– On mustavalkoista, että olet joko täysin oikeutettu oikeusapuun tai et lainkaan. Väistämättä tulee mieleen, että olisi hyvä pohtia osakorvausoikeutta oikeusapuun myös tapauksissa, joissa juttua ajetaan syyttämättäjättämispäätöksestä huolimatta.
Tapani myös arvioi, ettei yhteiskunnalla ole varaa sellaiseenkaan järjestelmään, jossa ilmaista oikeusapua saisi aina syyttäjän päätöksestä huolimatta.
– Jos korvauskäytäntö kannustaa aina kyseenalaistamaan ja viemään tapaukset loppuun asti, käytäntö kääntyisi itseään vastaan, Tapani sanoo ja viittaa oikeusjärjestelmän kuormittumiseen.