Julkinen hallinto on polttanut surutta rahaa sähköiseen tunnistamiseen ja tietoyhteiskuntahankkeisiin, mutta veronmaksajat ovat jääneet vaille vastinetta.
Näin kertoi lehtiuutinen toukokuulta 2001: "Tulevaisuudessa asiakas voi yhä enemmän asioida myös suoraan kotoaan, kunhan koteihin saadaan kortinlukulaite, jonka avulla sähköinen allekirjoitus onnistuu."
Tuolloin oli sähköinen sosiaaliturvakortti otettu laajempaan kokeiluun. Sitä hehkutettiin maailman ensimmäisenä korttihankkeena, joka kattaa koko sosiaali- ja terveydenhuollon ja sairasvakuutuksen.
Nyt eletään toukokuuta 2008, ja vähissä ovat kotien kortinlukulaitteet. Sen sijaan pankkitunnuksia käytetään internetissä tunnisteena hyvin yleisesti, kun jotain ollaan hankkimassa tai tietoja ilmoittamassa. Tällä välin julkinen valta on käyttänyt noin 40 miljoonaa euroa kehittääkseen tunnistuspalveluita, joita joko ei ole saatu toimimaan toiveiden mukaan tai joita kukaan ei lopulta ole kaivannut.
Valtiontalouden tarkastusviraston tuore raportti on poikkeuksellisen tylyä luettavaa. Siinä toistuvat sentapaiset sanat kuin tehottomuus, lyhytjänteisyys, tappiollisuus, ohjauksen riittämättömyys, laiminlyönnit, lainvastaisuus, ongelmallisuus, seurannan puute, puutteiden korjaamatta jättäminen - ja niin edelleen.
Helmikuussa tarkastusvirasto puolestaan oli tutkaillut tietoyhteiskuntahankkeiden tuloksia. Niihinkin oli rahaa käytetty 40-50 miljoonaa euroa, ja mitkä olivat havainnot?
Aivan oikein: taas löydettiin taloudellisesti merkittäviä panostuksia, mutta vähäisiä vaikutuksia. Kyseessä olivat julkisen hallinnon sähköisen asioinnin kehittäminen, laajakaistastrategian toteutus ja alueelliset tietoyhteiskuntaohjelmat.
Jälleen tavoitteet olivat epärealistisia, hankkeet eivät olleet hallinnassa, vastuunjaot olivat epäselviä, kokonaiskäsitykset puutteellisia ja tulokset kaukana siitä, mitä niiden piti olla.
Tällaisia havaintoja ei pidä ohittaa olankohautuksella, sillä ne kertovat jotain olennaista suomalaisesta julkisesta hallinnosta. Se osaa aloittaa komeita ja hyvältä kuulostavia projekteja, mutta ei näytä pystyvän toteuttamaan niitä alkuunkaan aiotulla tavalla. Tämä koskee erityisesti monia asioita, jotka liittyvät "tietoyhteiskuntaan".
Lainausmerkit ovat paikallaan, sillä Suomi usein kuvittelee olevansa tämän alan edelläkävijä, vaikka se ei todellisuudessa sitä ole. Monet viranomaiset näyttävät suoranaisesti sähläävän sen sijaan, että asiat todella etenisivät. Sähköisen tunnistamisen osalta tarkastusviraston moitteet suuntautuvat etenkin väestörekisterikeskukseen, verohallitukseen ja terveydenhuollon oikeusturvakeskukseen.
Pankit joutuvat joka päivä kilpailemaan asiakkaista. Niinpä ne ovat kehittäneet luotettavat ja toimivat sähköisen tunnistamisen välineet. Tämä tosiasia asettaa viranomaisten toiminnan entistäkin oudompaan valoon.
Viestintäministeri Suvi Lindén lupaa nyt "poikkihallinnollista työtä sähköistä tunnistamista koskevan sääntelyn tarkistamiseksi". Lindén ei mitenkään ole vastuullinen sotkuista, jotka ovat syntyneet kauan ennen hänen ministeriaikaansa. Jälkihoito kaatuu silti pitkälti hänen vastuualueelleen. Urakka on suuri, sillä vaikeuksien syyt näyttävät olevan syvällä julkisen hallinnon eri yksiköiden toimintakulttuurissa.
Sampo-pankin asiakkaat ovat äänestäneet jaloillaan, kun verkkopankin vaikeudet alkoivat. Mutta missä on kansalaisen vaihtoehto, jos julkinen sektori jättää luvatut palvelut keskentekoisiksi?