Hallitus ehdottaa rahallista hyvitystä oikeudenkäynnin viivästymisestä. Korvaus on paikallaan, mutta parempi olisi pyrkiä kokonaan eroon jopa vuosikausien odottelusta.
Oletetaan, että tänään alkaa mutkikas talousrikosoikeudenkäynti. Kaikki tietävät, että ratkaisua ei tule aivan heti. Mutta entä jos tapaus on käsitelty loppuun vasta vuonna 2025? Millä tavoin mitään oikeutta enää palvelee silloin annettava ratkaisu?
Kysymys ei ole pelkkää teoriaa, sillä Suomessa on todella nähty kokonaiskestoltaan lähes 16-vuotinen oikeudenkäynti. Se on sentään harvinainen poikkeus, mutta liian usein päätöksiä on jouduttu odottamaan liian monta vuotta.
Ajankohtainen oululainen esimerkki on Riihi-säätiön tapaus, josta juuri on valitettu käräjäoikeuden ratkaisun jälkeen hovioikeuteen ja jota asiaa on tähän mennessä jo vatvottu seitsemän vuotta.
Oikeuden pitää tietysti tutkia eikä hutkia, mutta kohtuus kaikessa, mutkikkaissakin tapauksissa. Samaa mieltä on ollut Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Se on antanut vuosina 2006-2007 Suomelle kaikkiaan 16 langettavaa tuomiota siitä, ettei oikeudenkäynti ole tapahtunut kohtuullisen ajan kuluessa.
Nämä ihmisoikeustuomioistuimen linjaukset kertovat hälytyskellon lailla, ettei suomalaisessa oikeusvaltiossa kaikki ole kunnossa.
Reaktiona tähän hallitus esittää nyt uutta järjestelmää, jolla oikeudenkäynnin kohtuuton viivästyminen hyvitetään rahakorvauksella valtion varoista. Tällä on määrä korvata viivästymisen aiheuttamaa huolta ja epävarmuutta.
Toisin sanoen näyttää teoriassa mahdolliselta, että sama tuomioistuin käsittelyn päätteeksi lätkäisee syytetylle sekä langettavan tuomion syytetyn tekemisistä että rahallisen hyvityksen ratkaisun viipymisestä.
On hyvä, että ongelman olemassaolo on vihdoin tunnustettu ja siihen reagoidaan. Korvausmenettely on paikallaan, jos kohtuuttomuuksia koetaan. Loogisinta olisi silti pyrkiä siihen, ettei tällaista mekanismia tarvitsisi ryhtyä soveltamaan. Ylipitkät käsittelyajat kertovat enemmän oikeuslaitoksen omista ongelmista kuin tapausten ylivoimaisista mutkikkuuksista.
Ihmisoikeustuomioistuimen tutkimat tapaukset ovat voineet jumiutua jo esitutkintaan tai syyteharkintaan, useimmiten käräjäoikeuteen mutta joskus myös hovioikeuteen. Yksittäistä selkeää tulppaa ei siis ole löydettävissä. Erottuvin yksittäinen piirre on siinä, että oikeudenkäynnin kohtuullinen kesto ylittyy todennäköisimmin pääkaupunkiseudulla, etenkin Helsingissä. Tämä toisaalta todennäköisesti selittyy parhaiten sillä, että juuri sinne kasautuu tässä maassa herkimmin mutkikkaita asioita. Riihi-säätiön tapaus muistuttaa, että hidasta voi olla muuallakin.
Sinällään tilastot kertovat, että rikosasioiden keskimääräiset käsittelyajat lasketaan kuukausissa. Useimmiten mitään venymisongelmaa ei ole. Vuosittain eteen tulee silti satoja tapauksia, joissa käräjäoikeus on jahkannut asiaa yli kaksi vuotta.
Hallitus esittää mahdollisuutta asian kiireelliseksi määräämiseen, jos sellaiseen on painava syy. Sekään ei silti poista pulmien perussyitä. Uusi laki vain parantaa niitä kolhuja, joita voi aiheutua tuomioistuinten liian hitaasta toiminnasta.
Varsinaisen tavoitteen pitäisi olla siinä, ettei tällaista lakia edes tarvitsisi soveltaa. Jos asiat jumittuvat jonnekin, silloin on etsittävä jumiutumisen syitä. Ne löytyvät todennäköisimmin töiden organisoinnista ja resurssoinnista. Kansalaisilla on oikeus odottaa, että oikeus toteutuu siedettävässä ajassa.