Yhdysvaltojen vaalit ovat pitkään olleet rahan saastuttamia. Kilpailluista vaalipiireistä ei ole mahdollista päästä kongressiin ilman miljoonien dollareiden vaalibudjetteja. Ehdokkaat viettävät puhelimessa useita tunteja päivässä kootakseen varoja kampanjaansa.
Jos rahaa ei ala tulla riittävästi kassaan, niin edes ehdokkuudesta on turha haaveilla. Varsinkin presidentinvaalissa rahoituksen kuivuminen on väistämätön merkki tarpeesta lyödä rukkaset tiskiin.
Ehdokkaiden riippuvuus rahoittajista luo tietysti poliittista toimintaa koskevia velvoitteita. Tästä syystä Yhdysvalloissa on pyritty rajoittamaan demokratian nimissä vaalirahoitusta. Watergate-skandaali 1970-luvun alussa antoi tähän sysäyksen ja ns. McCain–Feingold-laki täsmensi vielä rajoituksia.
Yhtenä seurauksena oli suurlahjoittajien sijasta pienehköjen summien kokoaminen lukuisilta lahjoittajilta sosiaalisen median avulla. Barack Obaman kampanja vuoden 2008 presidentinvaaleissa onnistui tässä operaatiossa erityisen hyvin.
Tilanne muuttui olennaisesti 2010, kun Yhdysvaltojen korkein oikeus totesi äänin 5–4 päätöksessään Citizens United vs. Federal Election Commission vaalirahoituksen rajoittamisen perustuslain vastaiseksi, koska se supistaa sananvapautta.
Päätöksessä vedettiin yhtäläisyysmerkki rahan ja demokratian välille. Päätöksen vähemmistö katsoi, että perustuslaki tarkoittaa yksilöiden, ei yritysten poliittista sananvapautta. Arvostellessaan päätöstä presidentti Obama, joka itsekin osaa haistaa poliittisen rahan, totesi, että se on ”suuri voitto öljyjäteille, Wall Streetille ja terveysvakuutuslaitoksille”.
Rajoittamattoman vaalirahoituksen ehtona on, että lahjoittajat eivät saa koordinoida toimintaansa suoraan ehdokkaiden kanssa. Tietyn ehdokkaan ajamista tai hänen vastustajansa arvostelua ei kuitenkaan kielletä.
Käytännössä asia hoidetaan niin, että lahjoittajat perustavat ns. Super-PACin (Political Action Committee), jolla on laajat toimintavaltuudet rahavarojen käytössä. Edes kaikkien niihin lahjoittaneiden yritysten, ammattiliittojen tai yksilöiden nimiä ei tarvitse julkistaa.
Jokaisella merkittävällä poliitikolla on oma Super-PACinsa. Republikaanien esivaaleja johtavan Mitt Romneyn rahaston nimi viittaa tulevaisuuden palauttamiseen demokraateilta heidän käsiinsä (Restore Our Future). Kuitenkin Obamalla on jo nyt vaalirahaa kaksi kertaa enemmän kuin Romneylla.
Näiden presidentinvaalien kampanjoiden arvioidaan tulevan maksamaan kaikkiaan 750 miljoonaa dollaria.
Kaikilla keskeisillä presidenttiehdokkailla on omat superrikkaat lahjoittajansa, joiden panoksista koostuu valtaosa Super-PACien rahoista. Obama on saanut kaksi miljoonaa dollaria Hollywoodissa vaikuttavalta Jeffrey Katzenbergilta, Newt Gingrichin kampanja olisi poliittisen alkuinnostuksen lopahdettua sammunut, ellei Las Vegasin kasinokuningas Sheldon Adelson olisi kerralla antanut viisi miljoonaa dollaria.
Tällä hetkellä republikaanien kampanjan kakkosen Rick Santorumin päärahoittajia ovat öljymies William Dore ja rahastohai Foster Friess. Ron Paulia rahoittaa puolestaan PayPalin perustaja Peter Thiel.
Tämä esteetön raha on muuttamassa amerikkalaisen politiikan luonnetta entisestään. Ei ole vaikeata löytää yhteyttä suurlahjoittajien etujen ja republikaanien ehdokkaiden veroehdotusten välillä: ne kilpailevat siitä, kuinka paljon rikkaiden tulo- ja omaisuusveroja täytyy yhtäältä laskea ja kuinka paljon liittovaltion menoja toisaalta karsia.
Viime vuonna Romney maksoi 21 miljoonan dollarin tuloistaan veroja 13 prosenttia eli noin 2,7 miljoonaa dollaria. Hänen veroehdotuksensa supistaisi tätäkin veromäärää.
Uusi poliittinen raha vaikuttaa muutenkin kampanjoiden sisältöön. Suuressa maassa ei ole mahdollista käydä tehokasta kampanjaa ilman televisiomainoksia, joita sosiaalinen media ei ole korvannut suurissa äänestäjäjoukoissa.
Kun ns. supertiistaina 6.3. äänestettiin samanaikaisesti kymmenessä osavaltiossa, niin televisiomainonta oli ainoa mahdollisuus olla poliittisesti läsnä kaikissa niissä. Vain Romneylla oli tähän taloudelliset edellytykset, mutta siitä huolimatta hän ei saanut riittävää etumatkaa Rick Santorumiin.
Republikaanien esivaalikampanja on ollut hyvin likainen. Romneyn haastajat ovat kaatuneet yksi kerrallaan. Vaikka Gingrich ja Paul ovat edelleen mukana kisassa, niin Santorum on ainoa vastaehdokas, jolla on jonkinlaiset mahdollisuudet lyödä Romney.
Muiden ehdokkaiden kaatuminen johtuu pitkälti siitä, että kun vastaehdokas ilmaantuu, Romneyn tehokas ja varakas kampanjakoneisto käy televisiomainoksilla välittömästi hänen kimppuunsa. On laskettu, että helmikuun 2012 loppuun mennessä Romneyn yli 30 000 televisiomainoksesta kaikki paitsi noin 500 oli negatiivisia ja tähdätty muita ehdokkaita vastaan.
Tähänastiset merkit viittaavat siihen, että uuden rahoitusmallinkin vuoksi ensi syksyn lopullisesta vaalikampanjasta tulee erityisen likainen.
Perussyynä loanheittoon on kuitenkin se, että republikaanit haluavat Obaman keinolla millä tahansa pois Valkoisesta talosta. Heidän oikeistosiipensä vihaa ja inhoaa Obamaa ”eurooppalaisena sosialistina”, joka on varastamassa amerikkalaisten oikean ja aidon kotimaan.
Siinä valtio ei saa rajoittaa millään tavalla yksilön vapautta, joka tietysti on varakkaiden vapautta.
Kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori.