Raasta, karsi ja unhoita

Kauko Röyhkän Silviasta lähti näyttämöllä kaikki turha pois.

"En ole ajankuvaaja", Janne Kuustie toteaa. Ajan- ja paikanmääreiden ohella hän karttaa selittelyjä kohtauksesta toiseen siirryttäessä. "Yleensä suomalaisissa näytelmissä sanotaan 'Mä lähden kahville'. Se on kehnoa."
"En ole ajankuvaaja", Janne Kuustie toteaa. Ajan- ja paikanmääreiden ohella hän karttaa selittelyjä kohtauksesta toiseen siirryttäessä. "Yleensä suomalaisissa näytelmissä sanotaan 'Mä lähden kahville'. Se on kehnoa."

Silvian ensi-ilta Valveella
Oulussa 17.2. klo 14. Esitys
on osa Lasten ja nuorten
teatteripäivien ohjelmistoa:
teatteri.ouka.fi/festival

Kauko Röyhkän Silviasta lähti näyttämöllä kaikki turha pois.

Janne Kuustie haroo olematonta tukkaansa ja ähkii. Hänen pitäisi etsiä Kauko Röyhkän Silvia-romaanista ja siitä sovittamastaan näytelmäkäsikirjoituksesta esimerkkikohtaus, joka valaisisi kirjan kääntämistä näyttämökielelle. Tehtävä ei ole helppo.

"Kauko sanoi, että ota mahdollisimman railakas... en mä oikein tiedä..." ohjaaja tuskailee. "No, ehkä tämä."

Valinta osuu romaanin sivuun 23, jossa nimihenkilö on astunut kahden luokkakaverinsa kanssa Sooda-baariin. Käsikirjoituksessa ollaan tällöin vasta sivulla viisi. Melkoisen tiivistettyä kerrontaa, siis.

Näyttämösovitusta tehdessään Kuustie pyrkiikin kaivamaan esiin alkutekstin perimmäisen teeman. Paikannimien ja ympäristön kuvausten kaltaiset tyhjänpäiväisyydet eivät häntä kiinnosta.

"Olen niitä tyyppejä, jotka poistavat ensimmäiseksi epäolennaisuudet, kuten sen, meneekö joku siihen vai siihen baariin. Miss Farkku-Suomeen niitä kyllä jätin, koska se näytelmä liittyi niin vahvasti Ouluun."

Silviaankin Kuustie tunnustaa jättäneensä turhia repliikkejä. Sooda-kohtauksessa esimerkiksi kuullaan "lukiolaistyttöjen höpötystä". "Hömppäkohtauksessa täytyy olla hömppähuumoria."

Muualla vesuri lienee heilunut kohtalaisen tiuhaan, sillä Röyhkän 200-sivuinen romaani käydään näyttämöllä läpi tunnissa ja vartissa. Alkuperäisten kuvailujen ynnä muiden turhuuksien kera näytelmä olisi kuulemma venynyt pari-kolmetuntiseksi.

"Kauko oli harjoituksissa ja kyseli, onko se ja se kohtaus mukana. Ei ole. ´No mitä siinä sitten on jäljellä?´ se ihmetteli, mutta oli lopputuloksen nähtyään erittäin tyytyväinen."

"Tykkään dramatisoida Kaukon kirjoja. Niissä on paljon materiaalia, joten karsiminen ja olennaisen idean löytäminen käy helposti."

Karsimistakin paremmin Sooda-kohtauksessa näkyy Kuustien tapa hajottaa kertojanääni eri roolihahmojen repliikeiksi. Kirjan kappaleet, joissa kuvaillaan Maken taustaa, kuullaan näyttämöllä Tupu, Hupu ja Lupu
-tyyliin lausuttuina.

"Alun perin mietin monologia, mutta päädyin siihen, että päähenkilön mietteitä kertovat myös muut. En yleensä pidä elokuvista, joissa on kertoja, mutta näyttämöllä haluan sitä käyttää", ohjaaja-dramatisoija sanoo ja perustelee keinoa monipuolisuudella ja sävykkyydellä.

"Ja tykkään koreografisesta teatterista. Kun jutun hajottaa, saa aikaan enemmän liikettä kuin jos vain yksi näyttelijä seisoisi pölöttämässä."

Samaa keinoa hyödyntää paljon myös Juha Hurme. Kuustien mukaan erona on kuitenkin se, että Hurmeen usein tyypittelemättömien ja puvustamattomien roolihenkilöiden kerronnasta ei aina selviä, kenen äänestä on kyse.

"Itsellä se taas menee niin nopeasti, että sitä on vaikea seurata", hän hymähtää.

Entäpä (lähes) kaikesta turhasta karsitun Silvian perusidea? Mikä se on?

"Etsiminen ja tietynlainen taistelu aikuisuutta ja vanhemmuutta vastaan. Elämää nähnyt henkilö, joka yrittää pysyä nuorten kuvioissa mukana", Kuustie sanoo ja viittaa omaan bänditaustaansa:

"Eiköhän rockunelma ole mennyttä aikaa. Bänditouhuissa voi vielä pyöriä, mutta Suosikkiin ei enää päästä."

Mainos
Kalevan pelit

Pelaa Kalevan digitaalisia pelejä

Aivojumppaa tai rentoa ajanvietettä – tutustu peleihin ja löydä suosikkisi.

Aloita pelaaminen
Ilmoita asiavirheestä