Marc Chagall (1887-1985) oli taiteen ruma ankanpoikanen, joka ei löytänyt aluksi ymmärtämystä ilmaisulleen, mutta josta tuli viime vuosisadan ihailluimpia taiteilijoita.
Erityisesti 1970-luku oli hänen. Yleisö rakasti Chagallin värikylläisiä rakkauskuvia, hänen leijuvia ihmisiään, enkeleitä, etnisiä kylänäkymiä ja hänen lapsenomaisuuttaan. Mutta sitä ennen useiden vuosikymmenien ajan oli hänelläkin elämä takkuista, vaikka aina löytyi onnenkaupalla suosijoitakin.
Omat koirat (taiteilijat) purivat: Chagall kutsui Vitebskin kansantaidekouluun, kotikaupunkiinsa, opettajiksi suprematisteja muun muassa Lissitzkyn ja Malewitschin. Tietäähän sen, että geometrisen abstraktion herrat kyseenalaistivat Chagallin tavan tehdä taidetta: figuureja - ja avuttomasti kuin lapsi. Chagall lähti.
Olen juutalainen!
Hyvää ei seurannut myöskään yhdistelmästä juutalainen Chagall ja Saksa. Berliinin Sturm-galleriasta Chagall ei saanut töitään takaisin ja myöhemmin natsien aikaan Saksan museoista hävitettiin Chagallin teokset rappiotaiteena.
Ranskassa Chagall saattoi hengittää ja tuntea vapaan ilmaisun iloa, mutta sinnekin tunkivat natsit. Oli pakko lähteä New Yorkiin. Siellä kuoli rakas Bella - se ihana Bella, johon Chagall oli tutustunut Vitebskissä.
Toinen vaimo lähti seitsemän vuoden jälkeen toisen matkaan. Kolmas, Vava Brodsky, pysyi ja tuki.
Marc Chagall kuvitti ilolla neljä kirjaa: oman elämänkertansa, la Fontainen sadut, Gogolin Kuolleet sielut ja Vanhan Testamentin. Chagallin Elämäni on ilmestynyt suomeksikin, ja sen kuvitus vie valkovenäläisen Vitebskin kaupunkiin, jossa Chagall syntyi yhdeksänlapsiseen juutalaisperheeseen vanhimpana.
Kuolleet sielut ja sadut osuivat hänen lapsenomaiseen mielikuvitusmaailmaansa ja surrealismiinsa. Mutta ehkä tärkein elämäntyö, tärkeämpi kuin Pariisin oopperan kattomaalaus ja balettien lavastukset, Chagallilla oli Raamatun sanoma.
Hän piti työnsä perustana juutalaisuuttaan ja toisti sanontaansa:"Olen juutalainen!" Monissa teoksissaan Chagall kuvasi itseään paletti kädessä lentävänä enkelinä, Jumalan taiteellisena lähettiläänä.
Suora suhde Jumalaan
Vanhan testamentin kuvitukset on yksi kokonaisuus Chagallin tuotannossa vuodesta 1930 alkaen. Hän lahjoitti ne 1967 Ranskan valtiolle sillä ehdolla, että niille rakennetaan Nizzaan oma museo. Näin tehtiin, ja siellä teokset ovat olleet esillä aina viime aikoihin, jolloin ne siirrettiin näyttelyyn Wieniin. Muualle kuvat eivät mene.
Se, että Wienin Albertina sai kunnian näyttää teokset museon restauroinnin ajan, osoittaa Albertinan tason ja Wienin kaupungin perinteisen juutalaistradition, jota edes toisen maailmansodan aikainen 60 000 juutalaisen surmaaminen ei ole voinut hävittää.
Chagallin Raamatun myytit -näyttely on ollut suuri yleisömenestys. Taiteilijan lapsenlapsi Meret Meyer oli avajaisissa ihastuksissaan näytteillepanoon, joka saa teosten värit loistamaan mystistä valoaan paremmin kuin kestopaikallaan.
Jumala ei ole tietenkään kuvattuna, koska se on kielletty, mutta kuvissa tulee esiin chassiidijuutalaisten korostama suora suhde Jumalan ja ihmisen välillä.
Liiton merkin, sateenkaaren lähettyvillä on enkeli ja toisessa päässä viattoman oloisena tehtävää vastaanottamassa Aabraham, Nooa tai Mooses. Jaakob tikapuineen ja paini enkelin kanssa tapahtuu sinisissä unimaailmoissa.
Chagallille mieluinen aihe on tietenkin Paratiisi. Aatami ja Eeva, Marc ja Bella. Toinen, jossa hän pääsee sentimentaalisesti rakkauden kuvaamiseen on Korkea veisu. Sille on kokonainen huone, joka tulvehtii punaista.
Chagallissa on jotain Särestöniemeä: värien riemu ja lapsellisuus. Molemmat kokeilivat hulvatta uusien väriaineiden ja materiaalien yhdistelmiä, jotka ovat aiheuttaneet konservaattoreille harmaita hiuksia.
Wienin Albertinan näyttely Chagall, Die Mythen der Bibel on ainoa, jossa Chagallin Vanhan testamentin kuvituksen ovat olleet esillä Nizzan ulkopuolella.