Suomi on Keski-Euroopasta katsottuna korkean teknologian ja osaamisen mallimaa, jonka menestystä ihaillaan ja ihmetellään. Vahva talouskehitys ja erinomainen maine antavat Suomelle hyvät lähtökohdat EU:n puheenjohtajana puhaltaa henkeä vähäveriseen Lissabonin strategiaan ja saada aikaan käytännön ratkaisuja.
Kykenemmekö ottamaan haasteen vastaan? Näyttää, että maailmanpolitiikan suuret kysymykset ja huolenaiheet jättävät varjoonsa Euroopan omat murheet. Innovaatioiden ja rakenneuudistusten edistäminen tuntuu kovin vähäpätöiseltä ja kuluneelta aiheelta Lähi-idän tapahtumiin verrattuna.
Maailmanpolitiikan kriiseistä huolimatta Euroopan tulevaisuutta ei saisi unohtaa. EU:n kilpailukykyneuvoston epävirallinen kokous heinäkuussa oli hyvä yritys nostaa innovaatiot jälleen kerran päättäjien tietoisuuteen. Jyväskylän kokous sujui järjestelyjen puolesta ilmeisen moitteettomasti -- merkittävät EU-johtajat ja aikaansaannokset sen sijaan puuttuivat. Harvoille paikalla olleille ministereille jaettiin taas kerran hyviä raportteja ja annettiin hyviä neuvoja, miten Euroopan kilpailukykyä voidaan parantaa.
Kokouksen päätteeksi -- taas kerran -- ministerit lausuivat kohteliaasti kauniita sanoja ja lähtivät kotiin. Melkoisen turhauttavaa niin järjestäjille kuin osallistujillekin.
Euroopassa ei tunnuta uskovan, että maailma muuttuu kovaa vauhtia ja muutos haastaa myös Euroopan etsimään uusia ratkaisuja korkean elintasonsa säilyttämiseksi. Vaarana on, että putoamme kelkasta emmekä edes tajua sitä.
Kun Suomi hyvin pärjänneenä kansakuntana yrittää herätellä EU-maita panostamaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen, innovaatiojärjestelmään ja huippukoulutukseen, on syytä varmistaa, että katsomme tulevaisuuteen emmekä peruutuspeiliin. Olemme huolissamme muiden EU-maiden heikosta menestyksestä ja syyllistymme itsetyytyväisyyteen, johon meillä ei ole varaa.
Useiden viimeaikaisten mittareiden mukaan Suomi on putoamassa yhä kauemmas osaamisen ja innovaatioiden kärjestä. Emme ole enää maailman kilpailukykyisin ja luovin talous, vaikka päättäjämme tuntunut niin uskovan. Tuorein osoitus tästä uskosta on valtiovarainministeriön budjettiesitys, jossa tutkimus- ja tuotekehitys, perustutkimus ja koulutus jäivät nuolemaan näppejään.
Budjettiesityksen lisäpanostukset liikennehankkeisiin ovat tervetulleita ja välttämättömiä, jotta teollinen toiminta voisi ylipäätään olla Suomessa kilpailukykyistä. Kaikki vientimme ei vielä siirry markkinoille verkkokaapeleita pitkin ja pitkät etäisyydet ovat selvä kilpailuhaitta. Kun ajelee nelostietä Heinolasta Ouluun, ei voi olla ihmettelemättä tien surkeaa kuntoa suhteessa raskaan liikenteen määrään.
Suomen pärjääminen globaalissa kilpailussa ei ratkea yksinomaan väylähankkeiden rahoituksella. On myös huolehdittava, että meillä on jotakin myytävää, jolla on kysyntää globaaleilla markkinoilla tulevaisuudessakin. Ilman osaamista ja innovaatioita ei tule vientituloja, joilla rahoitetaan iso siivu hyvinvointiyhteiskuntamme menoista. Budjettiesityksen perusteella on vaikea tunnistaa strategiaa, jolla Suomi pyrkii pysymään kilpailukykyisten talouksien kerhossa.
Puheet Suomesta huipputeknologian ja osaamisen maana ilman merkittäviä uusia panostuksia kolisevat pian yhtä tyhjinä kuin EU:n Lissabonin strategia. Tiede- ja teknologianeuvoston asettama työryhmä ehdotti alkukesästä, että Suomeen perustetaan valituille alueille strategisia huippuosaamisen keskittymiä kilpailukyvyn vahvistamiseksi. Osaamiskeskittymien perustamisen taustalla on tosiasia, että Suomi on pieni maa, joka ei voi olla huippuhyvä kaikilla aloilla.
Jos haluamme pärjätä, on keskityttävä ja erikoistuttava kansallisesti tärkeille alueille, joilla vahvaa osaamista jo on. Työryhmän ehdotusten toteuttamisella on kiire -- innovaatiot eivät synny pelkillä raporteilla ja suosituksilla -- ne vaativat myös hyvin toimivan innovaatioympäristön ja rahaa.
Verotulojen lisääntyminen, häämöttävä budjettiylijäämä ja hyvä talouskasvu ovat luoneet tyytyväisyyden ilmapiirin, jossa on vaikea uskoa, että hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus ja kansakunnan ikääntyminen olisivat todellisia huolenaiheita. Valtio maksaa kuntien kirstuun enemmän kuin kunnat osasivat haaveilla ja kuntakentän perinteinen valitus on saatu hiljenemään ainakin vaalivuodeksi.
Politiikan ongelmana oleva lyhytnäköisyys ei näytä kadonneen, vaikka hallitus on onnistunut pitämään budjettikehyksestä kiinni. Sitoutuminen budjetin loppusummaan on ansiokasta, mutta se ei pyhitä menojen rakenteessa olevia heikkouksia.
Suomessa on vankka yhteisymmärrys siitä, että tulevaisuuden hyvinvointi ja pärjääminen perustuvat korkeatasoiseen koulutukseen ja osaamiseen. Koulutusjärjestelmän kehittämiseksi on laadittu suuri joukko raportteja, mutta päätöksiä ei ole syntynyt. Ammattikorkeakoulu- ja yliopistoverkoston kehittäminen ja perustutkimuksen rahoituksen vahvistaminen eivät näy budjetin momenteissa. Nykyisillä resursseilla ja rakenteella korkeakoulujärjestelmämme ajautuu väistämättä näivettymisen kierteeseen.
Jos uskomme, että talouden rakennemuutos jatkuu, työpaikkoja syntyy ja häviää nopeaan tahtiin eikä pysyviä työpaikkoja enää ole, on myös panostettava elinikäiseen oppimiseen. Tämä tarkoittaa merkittävää resurssien lisäämistä oppisopimuskoulutukseen ja nuorten työpajatoimintaan. Resurssien lisäystäkin tärkeämpää on hajanaisen aikuiskoulutusjärjestelmän rakenteiden, rahoituksen ja sisältöjen kehittäminen. Tästäkin päättäjillä on runsaasti hyviä ehdotuksia, jotka odottavat vain täytäntöönpanoa.
Kirjoittaja on Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja.