Siitä ei ole kauan, kun yleisönosastolla viimeksi kirjoitettiin siitä, miten vaikeaa pyöräilykaupunki Oulussa on pyöräillä.
Sorruin muinoin itsekin kyseiseen harhapäätelmään. Olin nuori ja tuuli tuiversi hiuksissani, kun laskettelin pitkin myötämäkiä kuvitellen, että väylät olivat minua varten. Onneksi pöyhkeä asenteeni huomattiin ja minut ohjattiin kaistalle, jolle pyöräilijä kuuluu. Eli ei mihinkään.
Naiivin pyöräilymenneisyyteni häpeätahra oli kuvitelma siitä, että puiston läpi voi hurauttaa pyörällä. Mikä onni, että kerran sieltä ulos johtavan väylän oli tukkinut monikymmenpäinen joukko palomiesten puuhia toljottavia naisia.
Noustessani pois pyörän päältä ja kysyessäni ystävällisesti, pääseekö ohi, minusta tuli itse asiassa jalankulkija, mutta se nyt oli vain merkityksetön yksityiskohta -- olihan mukana kuitenkin pyörä, tuo pahan välikappale maan päällä.
"Sitä pitäisi pyöräillä pyörätiellä" tuli ulos sellaisella kitkeryydellä, johon voi yltää vain kuulumalla ikiajat kaltoin kohdeltuun kansanosaan, keskellä tietä pällisteleviin jalankulkijoihin.
En päässyt korskeasta asenteestani eroon pyörätielläkään. Lähdin vispaamaan suojatien yli, vaikka vihreä valo rupesi vilkkumaan juuri sillä hetkellä, kun eturengas kosketti suojatietä. Kääntyvä farmariauto, joka odotteli vuoroaan puolittain suojatien päällä, koki tilanteessa vääryyttä. Onneksi kuski sai lyötyä kätensä äänitorvelle ja töräytettyä ilmoille fanfaarin, joka kieli puolelle keskustaa järkyttävästä liikennerikkomuksesta.
Asennevamman nutistamista jatkettiin pyörätiellä, jonka varrella on bussipysäkkejä. Yhdellä seisoi nainen, luonnollisesti x-asennossa keskellä tietä jättimäiset pakaasit mukanaan. Itsekäs ajattelutapa sai jälleen vallan. Tuli rimpautettua kelloa. Onneksi tämäkin jalankulkija oli perillä liikenteen pelisäännöistä ja huusi naama punaisena, että paikalla on bussipysäkki. Tyhmempikin siinä oppii, että pyörätie on katkoviiva, jonka tyhjät kohdat pyöräilijä voi kiertää vapaavalintaisesti joko ilmateitse tai ojan pohjalta.
Ei kaikki röyhkeys karissut vieläkään, mutta onneksi koulutuskin jatkui. Jos yritti ajaa jalankulkijoiden seassa, poliisin pyöräratsiat kyllä innostivat vaihtamaan autojen sekaan. Sieltä taas karkottivat auki rullatusta ikkunasta huudetut helvettiinpainumiskäskyt ja reisiä hipovat ohitukset.
Vuosien harjoittelu johti viimein toivottuun lopputulokseen, ymmärrykseen. Pyöräilijä pärjää liikenteessä lopulta ongelmattomasti, kun vain muistaa jättää pyörän kotiin. Kaupunki ei ole kaksipyöräisten; se on raivopäisten autoilijoiden, risteyksentukkeiden, tönöttäjien, pällistelijöiden ja sivusuunnassa päättöminä hoippuvien jalankulkijain.
