Tänä syksynä kolme pyöräilevää tuttua on jäänyt auton alle työmatkallaan täällä Oulussa. Kaikki selvisivät yhteenotosta hengissä: katkenneita kylkiluita, murtunutta jalkaterää ja sormea. Kypärät pelastivat päävammoilta.
Liikenneturvan tekemän arvion mukaan Suomessa loukkaantuu vuosittain noin 30 000 pyöräilijää, mutta tilastoihin on viimeisen viiden vuoden aikana päätynyt keskimäärin 917 loukkaantunutta ja 23 kuollutta pyöräilijää vuodessa.
Niin mukavaa ja ympäristöystävällistä kuin pyöräily onkin, VTT:n laskelmien mukaan kuolemanriski on ajettua kilometriä kohden kuusinkertainen henkilöautolla ajamiseen verrattuna.
Päivittäin pyöräilevälle tulee pakostakin mieleen, että koska on oma vuoro ja että jos on sattuakseen, niin toivottavasti päätyy tilastoihin vain lievästi kolhittuna.
Huonoja autoilijoita, varomattomia pyöräilijöitä, pimeä syksy? Ehkä kaikkea tätä, mutta olisikohan osasyynä myös epäonnistuneet liikennesäännöt.
Kaikki mainitut kolme onnettomuutta sattuivat suojatiellä. Yksi tapahtui liikenneympyrässä, jossa auto tuli kolmion takaa. Pyöräilijästä näytti, että autoilija oli hänet huomannut ja oli pysähtymässä - toisin kävi.
Toisessa onnettomuudessa auto tuli sivutieltä kolmion takaa. Pyöräilijä ylitti kevyenliikenteen väylän jatkeena olevaa suojatietä kahden jalankulkijan vanavedessä. Pyöräilijä huomasi auton ja oletti sen tietenkin väistävän häntä, mutta autoilija ei ollutkaan huomannut tien kolmatta ylittäjää. Pimeässä aamussa eivät auttaneet katuvalot, pyörän valot eivätkä heijastimet.
Kolmannessa kolarissa pyöräilijä törmäsi autoon, joka lähti yllättäen stop-merkin ja kolmion takaa liikkeelle. Kun tie oli liukas ja pyöräilijä tuli alamäestä, hän ei ehtinyt pysähtyä, vaan törmäsi auton kylkeen olkapää edellä.
Liikenneturvan tilastojen mukaan pyöräilijöiden henkilövahingoista melkein 70 prosenttia tapahtuu risteyksissä, ja erityisesti kärkikolmiollisissa.
Vaikuttaa siltä, että autoilijoiden on hankala hahmottaa, missä osassa pyöräilijä milloinkin kevyenliikenteen väylällä on.
Kun pyöräilijä ylittää ajoradan suojatietä pitkin, hänellä ei ole etuajo-oikeutta, mutta autoilijan pitää antaa pyöräilijälle tietä aina, kun autoilija on kääntymässä ja pyöräilijä ajaa suojatietä risteävällä tiellä.
Kiertoliittymässä moni autoilija ei hahmota, että hän on liittymästä poistuessaan kääntyjä ja velvollinen väistämään suojatietä ylittävää pyöräilijää.
Oulun tapaisessa pyöräilykaupungissa suojateillä liikkuu koko ajan eri asemassa olevia kulkijoita: jalankulkijoita, joita pitää väistää, pyöräilijöitä, joita ei tarvitse, pyöräänsä taluttavia, joita on väistettävä.
Ehkä tästä syystä moni autoilija on ottanut tavakseen väistää aina myös pyörällä suojatien ylittäviä. Moni pitää käytäntöä helpompana kuin käydä mielessään aina uudelleen läpi, onko hän pyöräilijään nähden väistämisvelvollinen vai ei.
Myös pyöräilijöiden liikkeistä voi päätellä, että sääntöjen tuntemuksessa on aukkoja. Kun pyöräilyyn ei tarvitse suorittaa ajotutkintoa suorittaa, eikä tenttiä liikennesääntöjä, moni pyöräilijä näyttää luulevan, että autoilijoiden kuuluu antaa heille aina tietä suojatiellä.
Kuinkahan moni pyöräilijä tai autoilija tietää, että ajoradan molemmin puolin kulkevat pyörätiet eivät välttämättä tarkoitakaan, että suojatie on myös pyörätien jatke? Siitä pitää olla merkkinä kapea katkoviiva! Eihän sillä ole mitään informaatioarvoa, kun taajamia peittää pimeys, jää ja lumi.
Pelkät säännöt mielessä kenenkään ei toki pidä tiellä liikkua. Hengissä säilyy parhaiten valppaana tilannetta tulkiten. Säännöt kuitenkin tarvitaan, yksinkertaiset ja helposti avautuvat, mitä ne eivät pyöräilijän kohdalla ole. Suojatien pitäisi olla suojatie pyöräilijällekin.