Vuonna 1894 syntyneen mummini mukaan helatorstai oli niin suuri pyhä, että silloin ei ruohokaan kasva. Tämä lienee ollut laajemminkin vanhan kansan tapa ajatella pohjoisen kristikansan keskuudessa.
Traditio, jonka mukaan Kristuksen taivaaseenastumisen juhlaa vietetään neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisen jälkeen, periytyy myöhäisantiikin varhaiskristilliseltä ajalta.
Suomen kielen sana helatorstai on ruotsin perua ja viittaa sanaan helig, joka tarkoittaa pyhää. Nykypuheessamme sana pyhäpäivä yhteen kirjoitettuna häivyttää alkuperäisen ajatuksen erityisen tapahtuman tai asian muistolle omistetusta pyhästä päivästä.
Keskiajan katolisten eurooppalaisten syklistä elämänkulkua sääteli pitkälle kaksi asiaa: elannon turvaamiseen liittyvä vuodenkierto ja arjen ja juhlan, työn ja levon vuorottelua rytmittävä kirkkovuoden kulku lukuisine pyhine päivineen. Näiden lomittuminen toisiinsa oli pitkän ja hitaan, osin esikristilliseen aikaan juurensa ulottavan kehityksen tulosta, jonka jäljet ovat olleet nähtävissä pitkään myös protestanttisessa agraari-Suomessa, vaikka kirkkovuoden pyhien kalenteria riisuttiinkin reformaation prosessissa
Edesmenneen anoppini äidinäidin isänisän, Kittilän Könkäällä vuonna 1795 syntyneen Mikko Mikonpoika Jokelan kodilla ja perheellä oli merkittävä rooli lestadiolaisen herätyksen asettumisessa ja leviämisessä Länsi-Lappiin 1800-luvun puolenvälin jälkeen. Kittilässä tovin aikaa pappina toiminut Lauri Ruskomaa kertoo vuonna 1930 valmistuneessa pastoraalikirjassa Mikko Mikonpojan perheen helluntaipyhien vietosta:
”Hänen isänsä Mikko Jokela vanh. (synt. 1759) oli vihavenäläisten 1809 Kittilään retkeillessä tehnyt tunnetun lupauksensa kolmannen ja neljännen joulu-, pääsiäis- ja helluntaipäivän sekä jokaisen pyhän, jolla virsikirjassa oli evankeliumi, pyhittämisestä, jos hänen kotinsa pelastuisi. Samoin lupasi hän antaa velallisilleen anteeksi. Kun vihollinen Alakylästä palasi, täytti hän kaikki lupauksensa, vaikka keväällä kiireen työn aikana oli vaikea olla neljä päivää joutilaana. Kerran Mikko nuoremman pojat rupesivat neljäntenä helluntaipäivänä pellontekoon ja se sekoitti vanhan tavan, jota jo vuosikymmeniä oli seurattu. […] 1809 annettua lupausta täyttäen oli perhe aluksi kokoontunut kolmasti pyhissä polvirukouksiin, mutta myöhemmin vain aamulla ja illalla sekä [helluntaipyhää edeltävänä] lauantai-iltana.”
Kolmas ja neljäs joulu-, helluntai- ja pääsiäispäivä oli poistettu Ruotsi-Suomen kirkollisesta kalenterista jo vuoden 1772 uudistuksessa, ja ymmärrettävästi neljän päivän omistaminen levolle ja polvirukouksille varsinkin kesken kiireisimpien toukotöiden on tuskastuttanut työikäistä ja -haluista nuorta väkeä.
Vuoden 1973 uudistuksessa toinen helluntaipyhä korvattiin helluntain valmistuspäivällä, ja vuodesta 1992 lähtien helluntai on ollut Suomessa yksipäiväinen juhla.
Toinen kansankirkkomme on kirkkovuoden pyhissään ja liturgisessa elämässään pitäytynyt luterilaista kirkkoa tiiviimmin perinteessä.
Ortodoksisessa traditiossa tietyt päivät ovat luovuttamattomasti juhlapäiviä – viikonpäivästä riippumatta.
Esimerkiksi kirkkovuoden kahdentoista suuren juhlan joukkoon kuuluvaa Jumalansynnyttäjän neitseen Marian ilmestyksen juhlaa vietetään poikkeuksetta 25. maaliskuuta; ajoitus määräytyy Kristuksen syntymäjuhlan mukaan samoin kuin Kristuksen taivaaseenastumisen ja Pyhän Hengen vuodattamisen juhlat määräytyvät pääsiäisen mukaan.
Suomen luterilaisessa kirkossa sama käytäntö jatkui 1950-luvulle saakka, jolloin Marianpäivän vietto siirtyi vanhaa juhlapäivää edeltävälle tai sitä seuraavalle sunnuntaille ja palmusunnuntain sattuessa samaan päivään sitä edeltävälle sunnuntaille.
Merkittävin ortodoksisen kirkkovuoden Marialle omistetuista pyhistä on 15. elokuuta vietettävä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhla (kreikaksi Koimeesis, venäjäksi Uspenie), jonka muistolle Helsingin Uspenskin katedraalikin on pyhitetty ja jota edeltää kaksiviikkoinen Herran äidin paasto.
Kaikuna katolisesta perinteestä myös Helsingin yliopiston ylläpitämän nimipäiväkalenterin mukaan merkkipäiväänsä viettävät 15. elokuuta muun muassa Marjat, Marjatat, Marjaanat ja Maritat. Myös Edelläkävijän ja Kastajan Johanneksen syntymän juhla on omalla paikallaan ”Jussina” 24. kesäkuuta.
Kun nyt tuottavuuden tehostamisen nimissä niin paljon puhutaan loppiaisen ja helatorstainkin siirtämisestä viikonvaihteeseen, miksi ihmeessä ei samalla ehdoteta vapun siirtämistä toukokuun ensimmäiselle sunnuntaille? Tuskin työtehoa noina kirkkopyhinä tärvääntyy sen enempää kuin vappunakaan, vaikka niitä viettäisi vähän perusteellisemminkin?
Kirjoittaja on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.
Kolumni