Vuoden kristillinen kirja
Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu: Pyhimyksiä ja paanukattoja - Kulttuuriretkiä Suomen kirkkoihin. Kirjapaja 2009.
Pakko tunnustaa, että Suomen kirkoissa silmiin osuneet vanhat puiset patsaat eivät ole tuntuneet erityisen sytyttäviltä. Monet niistä ovat näyttäneet lähes amatöörimäisiltä. Taidokkaimmatkin ovat yleensä olleet kovin kuluneita, jotkut jopa haljenneita. Useimmiten nuo patsaat esittävät Raamatun henkilöitä tai muita pyhiksi julistettuja ihmisiä eli pyhimyksiä.
Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun palkittu kirja puhaltaa ihmeesti eloa veistosten jähmeisiin hahmoihin.
Historian professori ja historioitsija ovat oivaltaneet sen seikan, ettei pyhimyksistä ja vanhoista kirkoista tarvitse kirjoittaa autuas ilme kasvoilla ja hampaattomasti. Pyhimyskin oli esikuvallisuudestaan ja ihmeellisistä kyvyistään huolimatta ihminen, ja kovin inhimillisiä ovat olleet myös kansan heihin lataamat toiveet ja odotukset.
Kirjan alkuosassa on "teoriaosuus" pyhästä, pyhimyksistä ja kirkosta. Heikkilän mukaan ilman pyhimyksiä ja heidän ympärilleen rakennettua uskonnollista ja maallista kulttuuria Suomen historia ja nykyisyys olisivat aivan toisenlaisia. Väite on rohkea, mutta kun kirjoittaja tuo kohteensa lähempään tarkasteluun, ei aivan mahdoton hyväksyä.
Yksityiskohtaisempaan käsittelyyn Heikkilä on ottanut yhdeksän pyhimystä: neitsyt Marian, pyhän Henrikin, pyhän Yrjön, pyhän Olavin, pyhän Laurentiuksen, arkkienkeli Mikaelin, pyhän Birgitan, pyhän Katariinan ja pyhän Nikolauksen, joka sittemmin degeneroitui joulupukiksi.
Lukujen otsikot ovat reippaita, osa suorastaan helmiä: "Hirtehishuumoria halsterilla - pyhä Laurentius" tai "Naisjohtajuuden haasteet - pyhä Birgitta".
Heikkilän tutkijanuraa ajatellen kiinnostavaa on se, miten hän käsittelee Suomen kansallispyhimystä Henrikiä. Muutama vuosi sittenhän Heikkilä tuli tunnetuksi kyseenalaistamalla koko piispan historiallisuuden. Nyt hän ei halua olla yhtä tyly vaan toteaa varovaisemmin, ettei "Henrikin historiallisuudesta voida olla täysin varmoja".
Pyhimysten kaipuu elää Heikkilän mielestä suomalaisissa vieläkin. Marttyyripyhimyksen muottiin on meillä istutettu Risto Rytiä, pelastajapyhimykseksi Urho Kekkosta.
Pyhäinjäännöskulttikin elää uudessa muodossa: miksi muuten huippu-urheilijan tai showtähden hikinen paita tai nimikirjoitus saavat ihailijan haltijoihinsa, tutkija kysyy.
Kirjassa on valtava määrä kiinnostavaa pikkutietoa. Pohjoissuomalaisista nykylukijoista harva esimerkiksi tietänee, että Saloisissa vuonna 1930 palanut kirkko oli Suomen keskiajan puukirkoista viimeinen säilynyt.
Kirjan loppuosaan Suvikumpu on koonnut joukon kotimaisia pyhiinvaellusreittejä. Niille lienee kysyntää, sillä vaellukset pyhille paikoille ovat protestanttisessa maailmassa olleet viime vuosien suuri trendi.
Euroopan reiteistä tunnetuin on Espanjan Santiago de Compostelaan pyhän Jaakobin haudalle päättyvä. Heikkilän mukaan vaelluksen kaukaisimpana lähtöpisteenä pidetään Rengon kirkkoa Hämeessä.
Onkohan joku tuon reitin joskus kulkenut?
Pohjoissuomalaiseksi vaellukseksi Suvikumpu ehdottaa 480 kilometrin reittiä Alatornion, Keminmaan ja Raahen Saloisten kautta Etelä-Pohjanmaan Vöyriin ja Isoonkyröön. Vaellus tarjoaa kiehtovien kirkkojen ohella muutakin kiinnostavaa.
Kävellen en tuota vaellusta suosittelisi tekemään. 8-tien pitkillä ankeilla suorilla mieli ei kohoa taivaisiin vaan masentuu.