Ensi alkuun ei uskoisi, että Pyhätunturi on yksi maailman vanhimmista vuorista, iältään kaksi miljardia vuotta. Vielä uskomattomammalta tuntuu, että Pyhätunturi on sijainnut aikoinaan päiväntasaajalla, mistä se on "seilannut" vuosimiljoonien saatossa nykyiselle paikalleen napapiirin yläpuolelle.
Pyhätunturi on Suomen eteläisin suurtunturi. Se on seitsemän kilometriä pitkä, idästä länteen kulkeva tunturijono, jonka viittä lakea eli keroa erottavat toisistaan kivikkoiset ja syvät kurut. Tunturin jyhkeä massiivi kohoaa 340 metriä korkealle alavasta ja tasaisesta ympäristöstään. Korkein viidestä kerosta eli puuttomasta huipusta on Noitatunturi, joka nousee 540 metriä meren pinnan yläpuolelle. Puuraja kulkee 320-400 metrin korkeudella merenpinnasta.
Pyhätunturin halki kulkee Suomen suurin tunturikuru, Isokuru. Pituutta sillä on puolitoista kilometriä.
Mannerjää sulamisvesineen on uurtanut kurut kvartsiittiseen kallioperään. Kuruun pääsee tutustumaan pitkospuita pitkin, jotka kulkevat sen pohjalla. Pitkoksilla myös estetään maaston kulumista ja eliminoidaan kulkijoiden mahdollisuus loukkaantua teräväkulmaisiin lohkareisiin vaikeakulkuisessa kivikossa.
Isokurun pohjoispäässä on kivikkoinen kalliokattila, jossa kuultaa syvä, vihertävä, kirkasvetinen lampi, Pyhänkasteenlampi. Siihen putoaa Pyhänkasteenputous Karhukurusta kohisevana huntuna. Vuosina 1620-1680 alueen saamelaiset kastettiin täällä kristinuskoon. Pyhätunturi on entinen lappalaisten pyhä paikka ja palvonnan kohde, jota on arvostettu ja pelätty.
Jylhä ja omaleimainen luonto on houkutellut ihmisiä Pyhätunturille jo 1920-luvulta saakka. Tieyhteyksien kohentuessa retkeilykin vilkastui ja Kultakeron rinteeseen kasvoi suosittu laskettelukeskus. Nykyisen kansallispuiston alueella on ollut hakkuita viimeksi 1800-1900-lukujen vaihteessa, mutta sen reuna-alueilla vielä 1970-luvulla myös metsäaurauksia. Yksi tärkeimmistä metsähallituksen tavoitteista alueella on palauttaa aikaisemmin ojitetut suot luonnontilaan.
Pelkosenniemen ja Kemijärven kunnissa sijaitseva Pyhätunturin kansallispuisto on perustettu vuonna 1938 ja se on noin 43 neliökilometrin laajuinen. Se on Pallas-Ounastunturin puiston ohella Suomen vanhin kansallispuisto.
Kansallispuisto laajenee
Pyhätunturin kansallispuistoa laajennetaan merkittävästi jo tänä vuonna. Tulevaan noin 142 neliökilometrin laajuiseen Pyhä-Luoston kansallispuistoon kuuluu silloin koko Pyhätunturin ja Luoston välinen tunturijono ympäröivine metsineen ja aapasoineen. Suuri osa Pyhän ja Luoston matkailukeskusten retkeilyreiteistä on perustettavan puiston alueella, ja ne täydentävät toisiaan.
Vielä 1930-luvulla seutu oli täyttä erämaata, jonne joutui patikoimaan pitkiä matkoja. Nykyisin puistoon pääsy on helppoa monesta suunnasta. Pyhätunturilta johtaa Luostolle ympärivuotinen 35 kilometrin pituinen retkeilyreitti. Sen varrella on noin viiden kilometrin välein päivätupia, varaustupia, kotia ja laavuja.
Jäätyvä vesi murtaa
Pyhätunturin kallioperä on kvartsiittia, mikä on hyvin kova kivilaji. Se on pääosin muodostunut muinaismeren ranta - ja pohjahietikoista.
Pyhätunturin erikoisuus onkin niin sanotut aaltokivet, joiden pinnalla on muinaismeren aaltojen kuvioita. Niissä rantahiekka on kivettynyt aikoinaan kerroksittain.
Vaikka kvartsiitti on kovaa, kalliohalkeamissa jäätyessään laajeneva vesi pystyy sen kuitenkin rikkomaan. Ilmiötä nimitetään pakkasrapautumiseksi. Lohkareiset kurut ovat tästä hyvä esimerkki, niissä rapautuminen jatkuu edelleen.
Tunturin kvartsiittisen kallioperän karuissa lakiosissa menestyy muun muassa tunturivihvilä, mutta myös mustikkaa ja riekonmarjaa esiintyy lähes joka puolella. Yleisimpiä tunturivarpuja, kuten kurjenkanervaa ja sielikköä esiintyy paikoittain.
Pääosa puistosta on alarinteiden ja tasaisempien maiden havumetsiä. Esimerkiksi tunturin etelä- ja länsipuolella on vankkoja männiköitä, mistä löytyy vanhoja koristeellisia aihkeja ja keloja.
Toki rehevyyttäkin alueelta löytyy: metsäisissä laaksoissa ja kuruissa tapaa pitkiä, suippolatvaisia paksusammalkuusia. Metsä- ja suopurojen varsilla on reheviä ruoho- ja heinäkorpia - sekä lehtoja, joissa viihtyvät sekä eteläiset että pohjoiset lajit, esimerkiksi lehtomatara ja pohjansinivalvatti.
Rehevää suokasvillisuutta esiintyy tunturin etelärinteiden juurella sijaitsevien hetteiden reunoilla ja niistä lähtevien pienten lähdepurojen partailla.