Katolisessa kirkossa on noussut poikkeuksellinen kritiikkiliike paavi Franciscusta vastaan. Jopa hänen eroaan vaaditaan.
Kirkon johtajaa syytetään välipitämättömyydestä pedofilia- ja ahdisteluongelmien hoidossa.
Vuonna 2013 tehtäväänsä noussut paavi Franciscus on monessa mielessä ollut uudenlainen johtaja. Hän on kartellut kirkkoruhtinaan elkeitä, laskeutunut lähemmäksi kirkon 1,2 miljardia jäsentä ja ottanut voimakkaasti kantaa muun muassa köyhyysongelmaan.
Teologisesti paavi on ollut edeltäjiään avarampi, mutta on samaan aikaan pitänyt kiinni esimerkiksi pappien selibaatissa ja abortissa kirkon perinteisistä kannoista.
Kirkon vanhoillisia voimia Franciscus on suututtanut esimerkiksi näkemyksellään, jonka mukaan eronneet ja uudelleen avioituneet henkilöt voivat osallistua ehtoolliselle. Tällaiset kannanotot ovat vähitellen lisänneet jännitteitä kirkon sisällä.
Nyt Franciscus on ahtaammalla kuin kertaakaan aikaisemmin. Viime kuussa Vatikaanin entinen diplomaatti, arkkipiispa Carlo Maria Vigano julkaisi kirjelmän, jossa syytetään Vatikaania seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneiden pappien suojelusta. Kirje huipentui vaatimukseen paavin erosta.
Kirjeen ytimessä on Washingtonin entisen arkkipiispan tapaus. Tätä syytettiin pappisseminaarilaisten seksuaalisesta ahdistelusta. Viga-non mukaan paavi tiesi syytöksistä vuosien ajan mutta ei puuttunut asiaan. Viime heinäkuussa paavi lopulta hyväksyi arkkipiispan eron.
Syytös on luonnollisesti erittäin raskas. Paavi Franciscus on tähän asti kieltäytynyt kommentoimasta kirjelmää. Äskettäin hän kehotti toimittajia lukemaan kirjelmän tarkasti ja tekemään siitä itse päätelmät.
Lausunto voi olla vihjaus siitä, että kirjeen takana pitää nähdä muutakin kuin vain huoli seksuaalisesta hyväksikäytöstä kirkossa. Vigano ja hänen tukijansa edustavat kirkon konservatiivisiipeä, joita argentiinalaisen Franciscuksen valinta paaviksi on alusta alkaen närästänyt.
Jos paavi ja Vatikaani todella ovat suojelleet hyväksikäyttäjäpappeja ja -piispoja tai suhtautuneet ta-pauksiin välinpitämättömästi, kirkon johtaja ei todellakaan ole ollut tehtäviensä tasalla. Toisaalta kirjelmässä esitetyn, paavia koskevan väitteen tukena ovat lähinnä vain Viganon omat lausunnot.
Se on kiistatonta, että lasten ja aikuisten hyväksikäyttö on ollut ja ilmeisesti on edelleenkin katolisessa kirkossa iso, kirkon uskottavuutta murentava ongelma.
Vastikään Saksassa tuli julki tietoja selvityksestä, joka koski hyväksikäyttöä Saksan katolisissa seurakunnissa vuosina 1946–2014. Hyväksikäyttötapauksia tuli ilmi lähes 3 700, yli puolet uhreista oli alle 13-vuotiaita, useimmat poikia.
Ongelma ei siis ole syntynyt nykyisen paavin aikana. Yhtä lailla voimattomalta ilmiön edessä näytti Franciscuksen edeltäjä, vanhoillinen Benedictus XVI.
Kirkon rakenteisiin pesiytyneen karkean hyväksikäyttökulttuurin juuriminen voi tuskin tapahtua nopeasti. Asian korjaantumista ei nopeuta se, että kirkko pitää itsepintaisesti kiinni papiston ja piispojen selibaattivaatimuksesta. Kirkossa pitäisi keskustella avoimesti siitä, kuinka paljon hyväksikäytössä on kyse naimattomuusvaatimuksen suorista seurauksista.