Kajaanin Paltaniemen hautausmaalla on törmätty mielenkiintoiseen pulmaan: metsäkauriit napsivat tuoreet kukat haudalta, jonne saattoväki on vastikään laskenut kukkalaitteet.
Eläimet odottavat illan pimenemistä ja saapuvat sitten joukolla makustelemaan hienot hautajaiskukkavihkot parempiin suihin.
Osa vainajien omaisista on pahoittanut mielensä kauriiden vuoksi ja vaatii koko laajaa hautausmaata aidattavaksi.
Myös jänisten tekemät kukkatuhot haudoilla ovat saaneet omaiset hiiltymään monilla hautausmailla Pohjois-Suomessa.
Onpa Oulun hautausmaalla käyty kissanhännänvetoa roska-astioistakin. Jotkut omaisista eivät haluaisi niitä läheistensä hautojen viereen.
Hautausmaat ovat monelle pyhiä paikkoja. Niillä vieraillaan suru ja kaipaus sydämessä.
Omaisten reaktio eläinten tekemiin tuhoihin on ymmärrettävä, vaikka kukkien päätyminen kauriin ruuaksi paikalleen lakastumisen sijasta ei tuntuisikaan kovin pahalta.
Pyhyys yhdistetään usein uskontoon, kirkkoon ja hautausmaihin. Suomen kielessä pyhä on sukua sanalle piha. Pyhä on alkujaan tarkoittanut kiellettyä, rajattua ja tabua. Hautausmaat halutaan pitää rajattuina ja pyhitettyinä, kauriskin voi olla liikaa.
Pyhä liittyy kuitenkin ihmisyyteen yleensä. Pyhää on aina tarvittu avuksi tavalliseen arkielämään. Normaali raataminen verottaa usein voimia niin paljon, ettei millään jaksaisi. Pyhä on tuonut voimaa ja järjestystä taivallukseen.
Nykyisin ei ole yhtä suurta tarinaa tai yhteisöä määrittelemässä, mitä pyhä kenellekin tarkoittaa. Postmodernissa pirstaloituneessa ajassamme riittää useita tarinanpoikasia.
Jaakko Heinimäki ja Hilkka Olkinuora toteavat Puhetta pyhästä -kirjassaan, että pyhä on minän perusta. Se, mitä pidät pyhänä, kertoo kuka olet ja mihin kuulut.
Monelle suomalaiselle luonnossa liikkuminen on pyhä asia.
Työhuolet ja muut maalliset murheet unohtuvat, kun lähtee hiihtämään ja patikoimaan aavalle jäälakeudelle tai puiden katveeseen.
Toiset sanovatkin menevänsä mieluummin metsäkirkkoon kuin sinne ihmisten rakentamaan pyhättöön.
Pyhiksi luettavia asioita voi jollekin olla vaikka perheen uusi nelipyörä tai HBO:n tv-sarjat. Surullista kyllä, toiset pitävät kaljatölkin sihahdusta pyhimpänä äänenä, jonka tässä maailmassa voi korvillaan erottaa.
Kuntoiluharrastus saattaa myös muodostua pyhäksi jutuksi. Oman kehon treenaus saa hurmoksellisia piirteitä, ja fyysisen kontrolloinnin avulla pyritään hallitsemaan elämää.
Tosin mieleen voi hiipiä epäilys, voiko omaa elämää sittenkään pitää jatkuvasti kuosissa fyysisen suorittamisen avulla.
Ihmisenä olemisessa taitaa olla loppujen lopuksi kysymys epävarmuuden ja epätietoisuuden sietämisestä.
Pyhyyteen perehtyneen filosofi Johannes Ojansuun mielestä oman rajallisuuden kohtaaminen on prosessi, jolla ei ole olemassa päätepistettä. Jotkut nimittävät tätä prosessia inhimilliseksi kasvuksi.
Pyhyys voi olla kuin kompassi, joka näyttää suuntaa häilyvässä elämässä. Suunta kannattaa ottaa aina uudelleen. Näin rohkaisevasti kommentoi pääsiäisen aikaan pastori Lars Ahlbäck Oulun ortodoksisesta seurakunnasta.
Pyhillä paikoilla käyminen tuo monelle lohdutusta elämän matkalla.
Esimerkiksi Kreikassa pieniä kirkkoja on rakennettu sinne tänne – ja niiden ovet ovat aina auki. Suomessa tilanne on toinen. Ovelle saa kolkuttaa turhaan.
Matkailureittien lähettyville sijoittuvat tiekirkot pidetään sentään auki kesäisin arkipäivinä ohikulkijoille. Pyhyyttä on siis etsittävä kirkosta lähinnä virka-aikaan.