”Jumalauta, näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa”, lauloi Vesa-Matti Loiri esittäessään Lapuan liikkeen johtajaa Vihtori Kosolaa Lapualaisoopperassa vuonna 1968.
Sanat iskivät syvälle suomalaisen porvariston ajattelun pyhään ytimeen, jonka keskiössä olivat koti, uskonto ja isänmaa. Tuolloin Kosolan suuhun pannut ja Loirin laulamat sanat tulkittiin pyhäinhäväistykseksi.
Kukapa meistä ei olisi pilkannut Jumalaa? Ainakin ajatuksissaan; vaikkapa vain epäillen tämän olemassaoloa ja tekojen tarkoitusperiä. Sitä herkemmin pilkkakirves on heilahtanut mitä etäisempien uskontojen jumalista on ollut kyse.
Minä en usko syvästi enkä varsinkaan pyhästi oikein mihinkään. Se suotakoon minulle, niin kuin minä suon uskon niille, jotka johonkin uskovat.
Voin lohduttautua sanomalla, etten aina ole tiennyt, mitä olen tehnyt. Se, mikä minulle ei ole merkityksellistä, voi jollekin toiselle olla peräti pyhää.
Maailma on niin täynnä erilaisia pyhiä tuntemuksia, ettei aina voi tietää, mihin sanomisensa ja tekemisensä raja on soveliasta vetää.
Vuonna 1978 Neuvostoliiton ortodokseille pyhässä Troitse-Sergijevin luostarissa, 70 kilometrin päässä Moskovasta koilliseen, astuin kirkkosaliin, en tehnyt ristinmerkkejä enkä suudellut pyhiä kuvia. En edes tiennyt, miten nämä olisi oikeaoppisesti pitänyt tehdä.
Sen sijaan otin valokuvia. Pyhää kuvaa juuri suudellut mummo heristi nyrkkiä ja mutisi kiukkuisesti jotain, mikä oli tulkittavissa, että ”kehtaatkin tulla häpäisemään pyhää tilaa kameroinesi”. Mummon viesti oli niin päällekäyvä, että ei auttanut muu kuin luikkia ulos hämyisestä, pyhien tuoksujen ja ihmisen hien täyttämästä kirkkosalista.
Pyhä on nimensä mukainen asia. Sen voi kuvitella olevan jotain suurta ja mahtavaa. En tiedä varmasti, sillä se ei kuulu kokemusmaailmaani ainakaan sellaisissa yhteyksissä, joissa sitä käytetään: pyhä kuva, pyhä mies, pyhä kirja, pyhä rakennus, pyhä maa, pyhä sota...
Vaikea kuvitella sitä, että joku voi olla niin pyhä, että sen puolesta on valmis tappamaan toisia tai itsensä. Tällaista pyhyyttä ei tavoita muu kuin hän, joka sellaisen kokee ja tuntee.
Jos minun pitäisi löytää jotain, mitä voisin kutsua pyhäksi, ehkä se on elämä. Lyhyt tai pitkä, hyvä tai huono, mutta aina yhtä ainutkertainen. Sitä on vaikea suojella tappamalla toisia eikä siihen voi liittää sanaa sota.
Ymmärrän pyhän olevan jotain, mikä on, vaikka minua ei olisikaan. Siinä tapauksessa sitä käsitettä ei voi käyttää elämästä. Elämä tulee ja menee; alussa on alku ja lopussa kaikki loppuu.
Kaukaa hakien elämän voi nähdä jatkuvan jonkinlaisena perimänä lapsissa ja lastenlapsissa. Mitä kauemmas tämä ketju menee, sitä vähemmäksi perintö jää. Muutama sukupolvi eteenpäin, niin oma elämä tulee pois pyyhityksi.
Muuan amerikkalainen koptikristitty, jonka profeetta Muhammedia kuvaava video on järisyttänyt maailmaa viime viikot, tiesi tasan tarkkaan mitä teki. On vaikea käsittää, että yksi filmintekele sytyttää moiset mellakat. Hän käsitti ja juuri siksi toimi niin.
Vielä vaikeampi on käsittää sitä, että joku toimii tieten tahtoen näin, vaikka tietää aiheuttavansa vihaa ja tuhoa.
Tekoa ei voi panna edes sen saman pyhyyden ymmärtämättömyyden piikkiin, johon voi panna useimpien meidän tekemät jumalanpilkat.
Koptikristityn tekoa puolustellaan sananvapaudella. Sitä se ilmentää kaikessa alastomuudessaan. Hän ilmaisi vapaasti, mitä ajatteli.
Sananvapaus on meille tärkeä arvo. Onko se kuitenkaan niin tärkeä, että se kannattaa ryvettää tällä tavoin tietoisesti toisten pyhää pilkaten? Ainakaan mitään puolusteltavaa teossa ei ole sen enempää kuin sitä seuranneessa raivossakaan.