Olen ollut viime päivinä sekä suruissani että hämmentynyt siitä reaktiosta, jonka Ajankohtaisen kakkosen viimeviikkoinen keskustelu homoseksuaalisuudesta aiheutti. Surua minussa on herättänyt se, että niin moni kirkkomme jäsenistä loukkaantui keskusteluun niin syvästi, että päätti jättää yhteisen kirkkomme jäsenyyden. Hämmentynyt olen kuvasta, joka yhteisestä kirkostamme on luotu varsin kärkevässä keskustelussa.
Tiedän, että jaan tämän hämmennykseni lukuisten kirkkomme työntekijöiden, luottamushenkilöiden ja seurakuntalaisten kanssa. Tutusta kirkostamme on äärimmillään tehty joko äärivanhoillisuuden perikuva tai liberaali luopio, joka on pettänyt evankeliumin asian.
Minun on hyvin vaikea tunnistaa kumpaakaan näistä kuvista, sillä kirkkomme seurakunnissa sykkii elämä, joka on aivan yhtä monimuotoinen kuin elämä yleensäkin. Miten voisikaan olla toisin, kun muistamme, mikä lopulta on kirkko. Kirkkoa eivät muodosta sen viranhaltijat, luottamushenkilöt tai yksittäiset seurakuntalaiset, vaan kaikki nämä yhdessä.
Kirkkomme kohtaakin ihmisiä kaikissa elämäntilanteissa syntymästä kuolemaan. Sen lapsi- ja nuorisotyö on hyvin laajaa. Monet ihmiset ovat saaneet lohdutusta suruunsa, sairauteensa tai yksinäisyyteensä juuri kirkon työn kautta.
Jokaisella kirkon jäsenellä on mahdollisuus vaikuttaa oman seurakuntansa asioihin ja sitä kautta aina kirkolliskokoukseen asti. Tätä vaikutusmahdollisuutta voi jokainen kirkon jäsen käyttää jo tulevissa marraskuisissa seurakuntavaaleissa. Haluan myös korostaa, että jokainen kirkon jättänyt on ilman kynnyksiä tervetullut takaisin vaikuttamaan omassa seurakunnassaan.
Kirkossa vallitsevat samat lait kuin muissakin ihmisyhteisöissä. Siellä erottuu se elämän rosoisuus ja rikkinäisyys, autuus ja onni, jonka keskellä eletään pyhää ja arkea.
Koska meillä ihmisillä on monenlaisia mielipiteitä, niitä löytyy aivan varmasti kirkonkin sisältä. Toivoisin kuitenkin, että jaksaisimme entistä enemmän kuunnella toisiamme, ja ettemme lähtisi liian herkästi lyömään toisiimme erilaisia leimoja. Voisimmeko opetella keskustelemaan lyömättä toisiamme? Voisimmeko myös opetella sellaista keskustelukulttuuria, että ottaisimme keskusteluun mukaan ne, joita asia koskee, olivatpa kyseessä sitten seksuaaliset vähemmistöt, maahanmuuttajat, työttömät tai vaikkapa vanhukset?
On myös muistettava, että kirkon työntekijöissä ja luottamushenkilöissä on jo nyt seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Toivon lisäksi, että piispainkokouksen linjauksen mukaisesti kirkolliskokous mahdollistaa rukoushetken pitämisen heidän kanssaan, jotka ovat rekisteröineet oman parisuhteensa.
Kirkko on syvästi inhimillinen yhteisö, jossa meidän on opeteltava elämään yhä enemmän ihmisiksi. Toisaalta emme saa unohtaa sitäkään, että kirkko poikkeaa tavallisista yhteisöistä, kuten urheiluseurasta tai metsästysseurasta siinä, että sen perustus ei ole tästä maailmasta. Kirkko on ennen kaikkea uskonyhteisö ja sen päämäärä on taivas. Sen erityisenä tehtävänä on välittää sanomaa toisesta maailmasta, missä kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja rakastettuja vain siitä syystä, että he ovat ihmisiä.
Kirkossamme on tänä vuonna keskusteltu paljon myös siitä, mikä on pyhää. Luonnollisesti Jumala on pyhä, mutta juuri tämä Jumala puolustaa ihmistä ja ihmisyyttä. Luojan luomana se on myös pyhää.
Aikoinaan Jeesuksen ympärille kokoontunut joukko oli kaikkea muuta kuin täydellinen ja yhtenäinen. Se oli kuitenkin yhteisö, jota Herramme oli valmis rakastamaan loppuun asti. Tällaiseen työhön, toisten ihmisten aitoon kunnioittamiseen ja rinnalla kulkemiseen tarvitaan jokaista seurakuntalaista Kristuksen esimerkkiä seuraten.