Puutteenperä. Osa siitä sijaitsi aikoinaan niillä main, joka tunnetaan nykyisin Lehtorantana. Siellä, missä nyt on kauniita taloja ja hyvin hoidettuja pihoja vanhojen puiden ja aitojen takana turvassa uteliaiden katseilta.
Kuusikymmentä vuotta sitten oli toisin. Silloin ei rautasillalta näkynyt kerrostaloja silmänkantamattomiin eikä nostokurkia, jotka tietävät taas uusia kerrostaloja.
Nykyisen rautasillan kupeessa ja Tulliväylän paikalla sijainneella Puutteenperällä oli puutaloja, kotoisia pihoja ja pihoilta toisille juoksevia kakaroita, Puutteenperän penikoita, niin kuin he itseään edelleen kutsuvat.
Tosin penikat ovat jo ehtineet kypsään ikään ja kulkeneet Puutteenperältä eri puolille Oulua, Suomea ja maailmaa.
"Puutteenperä oli oikeastaan oma kyläyhteisö. Meillä oli omat olympialaiset, oli sirkusta ja muitakin kotkotuksia, joskus tehtiin ilkeyttäkin", muistelevat lapsuutensa Puutteenperällä asuneet veljekset Mikko ja Jorma Kylmänen.
Joskus leikit olivat hurjia, kuten pojilla Tuiran kulmilla on ollut tapana. Oulujoen jään lähdöt käytiin katsomassa hyvinkin läheltä ja jäällä penikat olivat tuon tuostakin jääpalloa pelaamassa.
Sulan ja kesällä uiton aikana poikasten leikit kävivät vieläkin hurjemmiksi.
"Rautasillan kaarelta hypittiin sekaan, kun uitto oli menossa. Kaverit olivat alhaalla katsomassa ja huutamassa, että hyppää nyt, kun ei tule tukkeja. On se ihme, että mitään vahinkoja ei sattunut, kun uppotukkejakin siellä ajelehti", Mikko Kylmänen muistelee.
Pitkinä ja lämpiminä kesäpäivinä penikat vilvoittelivat vesileikeissä nykyisellä Tuiran uimarannalla. Ja vedessä viihdyttiin pitkään.
Kuten ajan tapoihin kuului, oli elämä Puutteenperällä sosiaalista. Kylään poikettiin ja yhteisiä juhlia järjestettiin. Sinne jokainen toi oman tuolin ja ruokia. "Voi sanoa, että meitä kasvattivat kaikki Puutteenperän emännät. Ja tietenkin se porukka, kakaralauma", Jorma Kylmänen miettii.
Vaikka Puutteenperä on muuttunut perusteellisesti muutenkin, kuin pelkän nimensä puolesta, eivät Kylmäsen veljekset haikaile takaisin menneeseen.
"Ei muutos harmita. Maailma menee eteenpäin ja muuttuu. Ja onhan muutamia taloja siellä säilynyt paikoillaan. Ehkä hieman harmittaa se, ettei aikoinaan tullut kotitaloa itselle hommattua. Mutta pieneksihän se olisi tietenkin jäänyt", Jorma Kylmänen pohtii.
Hän poikkeaa toisinaan tutuilla kulmilla pyöräilemässä ja katselemassa.
"Tuomisen talo ja Henrikssonin talo siellä ovat säilyneet. En tiedä, onko muita", Mikko Kylmänen huomauttaa.
Vaikka Puutteenperä on silloisilta sijoiltaan jo kadonnut penikoiden muistoja vahvistavat vuosikymmenten takaiset mustavalkoiset valokuvat.
Näitä kuvia Puutteenperällä kasvaneet katsoivat yhdessä syyskuun lopulla järjestetyssä ensimmäisessä tapaamisessaan.
"Jollakin lailla kaipuu sinne on olemassa. Toisaalta lapsuuden muistot ovat sellaisia, että ne eivät häviä", Mikko Kylmänen miettii.
"Eikä parempia muistoja voi ollakaan", velipoika lisää.