Puutarhanhoito ei ole pelkkää kylvämistä ja kitkemistä. "Kosketus eläviin kasveihin tuottaa mielihyvää ja synnyttää voimakkaan tunteen elämän kosketuksesta", sanoo sosiaalipsykologi, puutarhaterapeutti Kalervo Nikkilä.
Ulvilassa asuva Nikkilä on jo parinkymmenen vuoden ajan pitänyt puutarhaterapiakursseja eri puolilla maata sosiaali- ja hoitoalan työntekijöille ja järjestänyt tapahtumia muun muassa kehitysvammaisille, mielenterveyskuntoutujille, pitkäaikaistyöttömille ja muistihäiriöistä kärsiville vanhuksille.
Myös pienet lapset ovat innoissaan päästessään puuhailemaan siementen ja taimien parissa. Kalervo Nikkilä kuitenkin muistuttaa, että pelkkä siementen idättäminen tai raeruohon kylväminen päiväkodissa ei vielä ole terapiaa. "Sekin on varmasti ihan hyvä lasten kannalta, mutta terapeuttisessa toiminnassa kasvien kasvattaminen ei ole päämäärä vaan väline."
Nikkilä kertoo esimerkin lasten puutarhaterapiasta. "Ryhmässä voi olla 7-10 lasta. Jokainen saa rintapieleensä kuvan jostain tutusta kasvista. Kuvaan liimataan myös lapsen nimi. Sen jälkeen puhumme yhdessä siitä, mitä mielikuvia kenenkin rintakukka tuo mieleen omasta kodista."
Seuraavassa vaiheessa jokainen lapsi saa käteensä pari siementä. "Mietimme yhdessä, miten on mahdollista, että kuivassa siemenessä on kaikki valmiina kaunista kukkaa varten. Kerron lapsille, että aivan kuten munasolussa on kaikki valmiina lapsen kehittymistä varten, niin on myös siemenessä valmiina kaikki, kun sille vain annetaan oikeat kasvuolot."
Jokainen lapsi saa omin käsin painaa siemenet multaan. "Keskustelemme siitä, kuinka siemen tarvitsee itääkseen kasvupohjan, lämpöä ja kosteutta. Kolmannessa vaiheessa jokainen lapsi istuttaa oman pienen taimen, ja jälleen puhumme siitä, kuinka taimi tarvitsee kasvaakseen hoivaa ja huolenpitoa, auringonvaloa, lämpöä ja ravinteita. Näistä kaikista löytyy linkki lapsen omaan maailmaan. Lapset tarvitsevat kasvaakseen ja kehittyäkseen samoja asioita kuin kasvitkin", Kalervo Nikkilä kertoo.
Onni syntyy
pienistä asioista
Lapsille on Nikkilän mielestä tärkeää myös oivaltaa, että jokainen kukka on ainutlaatuinen.
"Ei ole kahta samanlaista kukkaa, eikä kahta samanlaista ihmistä."
Kalervo Nikkilän kokemusten mukaan puutarhaterapialla ei ole rajoja. Hän on istuttanut siemeniä jokeltelevien kymmenkuisten vauvojen kanssa, vuodepotilaat ovat kokeneet onnistumisen iloa voidessaan luoda omin käsin havukoristeita. Vaikeasti kehitysvammaisten laitospotilaiden kasvoilta on paistanut tyytyväisyys, jota he eivät ole pystyneet puheella ilmaisemaan.
Nikkilän ryhmissä on ollut juurettomuudesta kärsiviä ongelmanuoria, joille kasvien avulla on valaistu juurtumisen merkitystä.
"Nykyaikana on tärkeää oivaltaa, miten pienestä elämän onni ja tyytyväisyyden tunne syntyvät. Se ei vaadita suuria rahoja. Kysymys on vain siitä, miten ihmiseen suhtaudutaan."
Puutarhanhoito ja kukkien ja hyötykasvien kasvattaminen on terapeuttinen kokemus kenelle tahansa.
"Kun ihminen hoitaa kasveja, kasvit tekevät hoitavaa työtä ihmisessä. Kasvien parissa puuhailu helpottaa stressiä, masennusta ja työuupumusta ja auttaa irrottautumaan arkirutiineista. Itse kasvatetut juurekset ja vihannekset antavat nykyihmisille onnistumisen elämyksiä ja vahvistavat itsetuntoa.
Viherpeukaloksi voi heittäytyä ilman omaa pihamaatakin. Kukkien ja yrttien viljely onnistuu parvekelaatikossa ja ikkunanpenkillä.
Haalistuneet muistikuvat
kirkastuvat terapiassa
Puutarhaterapian nopeimmin kasvava kohderyhmä ovat vanhukset ja dementikot.
"Dementiassa lähimuisti on rapautunut. Aivoissa ei ole enää tartuntapintoja uusien muistijälkien syntymiseen ja vanhojen asioiden muistamiseen. Puutarhaterapeuttinen hoitotyö tähtää syvämuistin aktivoimiseen. Se auttaa siirtämään menneisyyttä nykyhetkeen", Kalervo Nikkilä kertoo.
Pieni särkynyt sydän tai kuusenhavujen tuoksu voivat virkistää sammuneita muistikuvia.
"Eräässä vanhainkodissa joulun alla ryhmässä oli karjalaismummo, jonka puoliso oli jo vuosia aikaisemmin kuollut ja haudattu Nakkilan hautausmaalle. Vanhus ei ollut pitkiin aikoihin muistanut häntä. Kun teimme yhdessä havukoristeita, mummo äkkiä hoitajien yllätykseksi lausahti, että ''minullakin on mies haudattu Nakkilan hautausmaalle, minäpä teenkin havukoristeen hänen haudalleen''."
Vanhainkodin johtaja soitti seuraavana päivänä Nikkilälle ja kertoi, että vanhuksilla oli terapian jälkeen riittänyt niin paljon puhuttavaa ja muisteltavaa, etteivät he olleet malttaneet nukkua päiväunia.