Tehyn kovat otteet syksyn neuvottelukierroksella jättävät syvät jäljet suomalaiseen työmarkkinakulttuuriin. STTK:lainen hoitolan järjestö kun ylitti painostustoimissaan sen rajan, jota on perinteisesti pidetty pyhänä suomalaisessa työmarkkinakäytännössä. Maassa on noudatettu kirjoittamatonta sääntöä, ettei ihmisten henkeä ja terveyttä vaaranneta eikä omaisuutta tuhota omien palkkaetujen ajamisessa.
Neuvottelukierrokseen sisältyi toinenkin ikävä piirre: palkankorotustaso karkasi käsistä ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Suomi on ollut Euroopan unionin talous- ja rahaliiton jäsen. Maan vanha helmasynti heräsi henkiin. Suomessa on tehty usein kilpailukyvyn vaarantavia sopimuksia juuri silloin, kun suhdanteet ovat taittuneet ja talouskasvu hidastunut selvästi. Niin kävi nytkin. Maahan tehtiin poikkeuksellisen kalliita palkkasopimuksia moneksi vuodeksi juuri silloin, kun kaikki ennusteet viittaavat talouskasvun selvään hidastumiseen.
Eikä siinä kaikki. Inflatorinen kehitys jatkuu todennäköisesti, kun nyt palkkakärjestä pudonneet ammattiliitot lähtevät hakemaan hyvitystä seuraavalla kierroksella - ja osa liitoista jo ensi keväänä. Tehy näytti mallia: rahaa löytyy kyllä, kun panee tarpeeksi kovan kovaa vastaan.
Ennen vanhaan kustannustaso oikaistiin ja lyhytnäköisen ahneuden aiheuttamat virheet korjattiin devalvoimalla. Devalvaatio oli tulonsiirto palkansaajilta teollisuudelle. Euron aikana sellainen on mahdotonta. Jos kilpailukyky menee vientiteollisuusyrityksiltä, virhe korjataan kutakuinkin niin kuin Sammon konsernijohtaja Björn Wahlroos totesi Prima-lehdessä: vähentämällä väkeä. Toinen mahdollisuus on, että globaaleilla markkinoilla toimivat yritykset siirtävät tuotantoa ulkomaille. Se johtaa samaan lopputulokseen. Työpaikat menevät alta.
Maahan on muodostunut tulopolitiikan jälkipyykissä kaksi rintamalinjaa. Toisella puolella ovat muun muassa maan kokonaisetua miettivä pääministeri Matti Vanhanen ja palkansaajien keskusjärjestöjen johtajat, joilta hajautettu neuvottelujärjestelmä vie valtaa. Heitä yhdistää vahva usko siihen, että keskitetyillä tulosopimuksilla voidaan pitää kustannuskehitystä paremmin hallinnassa kuin liittokohtaisilla tai yritystason neuvotteluilla.
Tulopolitiikan historia ja päättynyt neuvottelukierros antavat tukea heidän näkemykselleen. Palkkakehitys on yleensä revennyt käsistä liittokierroksilla, ja niin kävi nytkin.
Rintamalinjan toisella puolella on Etelärannan järjestöjohto, joka haluaa romuttaa tupot. Se sai, mitä halusi, mutta nyt kun lopputulos tiedetään eikä se ole kehuttava, Etelärannan herrojen on ollut pakko muuttaa retoriikkaansa.
Vuorineuvokset ja heidän järjestöjohtajansa ovat pitäneet sopimusneuvotteluissa iät ja ajat kaiken yli menevänä arvona kustannustason hillintää ja teollisuuden kilpailukykyä. Nyt sillä ei tunnu enää olevan sanottavaa merkitystä. Eli jo on aikoihin eletty, kun Etelärannassakin ymmärretään palkkainflaatiota.
Elinkeinoelämän keskusliiton työmarkkinajohtaja Seppo Riski on muun muassa todistellut, että kierros meni teollisuudelta vähän "överiksi", mutta työnantajien kannatti maksaa liikaa, kun sen vastapainona työehtosopimusten rakenteita päästiin muuttamaan ja työelämää joustavoittamaan. Omantunnon pistoksia Etelärannassa lievittää tosin sekin, että yrityksillä on rahaa, kun viime kierroksen palkankorotukset jäivät liian mataliksi tuottavuuden nousuun ja talouskasvuun nähden.
Julkisen lohkon palkankorotustaso saa toki Etelärannan herrojenkin hiukset pystyyn. Sen kun ei pitäisi olla missään oloissa palkkajohtaja, mutta sekin on tuttu liittokierrosten vaiva. Ja kuka se tämän vuoden liittokierroksen junailikaan? Se oli teollisuuden tahto.
Onneksi kuitenkin pääministeri Matti Vanhanen, valtiosihteeri Raimo Sailas ja Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen ovat älähtäneet ja yrittäneet palauttaa arvoja oikeaan järjestykseen. Vanhasen idea on hyvä: otetaan liittokierroksen ja yrityskohtaisten sopimusten parhaat puolet ja kehitetään niistä uusi neuvottelujärjestelmä, joka turvaa valtakunnallisen palkkamaltin.
Mutta se ei riitä. Samalla pitää nostaa pöydälle myös työtaistelusäännöstö sekä älytön kunnallinen neuvottelujärjestelmä, joka ei salli palkkasuhteiden muutoksia muuten kuin kovilla otteilla. Tehy taisteli paremmat palkat jäsenilleen, mutta miten korjataan kirjastonhoita-jien ja lastentarhaopettajien palkkataso? Heillä kun ei ole vääntövoimaa eivätkä muut liitot salli rationaalista korjausta edes huutavimpiin epäkohtiin. Koko kunnallinen järjestelmä on mätä.