Tilastotieteilijät ja muutenkin luokitteluun taipuvaiset määrittelevät sumeilematta tietyn ikäpaalun ylittäneet passiiviväestöksi. Raja on viimeistään 65 vuodessa.
Siinä luonnehdinta osuu aivan harhaan. Passiivinen - toimimaton, toimintaan osaa ottamaton, sivustakatsoja - kuvaa mahdottoman kehnosti niitä suomalaisia eläkeläisiä, jotka itse satun tuntemaan. Vaivoistaankin huolimatta tiiviisti aikaansa seuraavia, erilaisiin tapahtumiin osallistuvia, omaa jälkipolveaan ja muita apua tarvitsevia pyyteettömästi avustavia, veroja maksavia ja kulutuskysynnällään työllistäviä on paljon osuvampaa kutsua aktiivisiksi seniorikansalaisiksi.
Muuan eläkeläinen tosin tuumi, että vanhaksi saa puhutella kiertelemättä, mutta yhteiskunnan ongelmaihmiseksi sanominen ottaa luonnon päälle. Hän muistutti, että ennen sotia, niiden aikana tai muutamia vuosia niiden jälkeen syntyneet eivät varmasti olleet ongelmanuoria. Eivätkä ongelmatapauksia työelämässäkään. Työ maistui.
Oikeassa olikin. Tekemiseen he tarttuvat edelleen. Esimerkiksi marjanvälittäjät sanovat suoraan, että ulkomaisiin poimijoihin on tyystin turvauduttava sen jälkeen, kun iäkkäimmät ikäpolvet väistyvät marjametsästä.
Suurten ikäluokkien eläköitymisestä on kannettu paljon huolta. Kiistatta he jättävät ison loven työelämään. Mutta ovat he maksaneet vuosien varrella suuren läjän paperirahaa sosiaaliturvastaankin. Sen ovat tehneet myös heitä edeltäneet ikäpolvet. Niin tekevät kaikki vuorollaan. Ja jos joku luulee, että tuo joukko jää eläköidyttyään sohvalle lonkkaa vetämään, erehtyy pahasti. Miten sitä lapsesta asti monenlaista askaretta puuhastellut sellaiseen sopeutuisi.
Sodat häivyttivät tehokkaasti kulutustavarat. Lelujakaan ei paljon ollut kaupoissa. Ja jos oli, harvoilla oli varaa niitä ostaa. Kaikenlaista piti keksiä itse. Kun ei muu auttanut, väkerrettiin puusta leikkiautot ja traktorit, kävyistä lehmät ja harjanvarresta hevoset. Pyörällä ajaminen opeteltiin isien polkumasiinalla, tangon ja rungon välissä veivaten.
Kodin töihin osallistuminen oli itsestään selvää. Astioiden pesu ja lattian lakaisu kuului kouluikäisten taitoihin. Ei ollut kuultukaan sellaisista vempaimista kuin tiskikone tai pölynimuri. Maalla piti tarttua vähintään haravaan heti, kun vartta oli vähänkään sen heiluttamiseen. Eikä noiden aikojen lapsien sielu saanut vammaa sellaisista askaroinneista. Enemmänkin he ovat ylpeitä nuorina oppimistaan taidoista.
Huoli uhkaavasta työvoimapulasta on ymmärrettävä, mutta ihan huomenissa se vaiva ei iske. Ainakin istuvan hallituksen aikana pula työstä on paljon todellisempi vitsaus. Ettei vain kävisi niin seuraavallekin ministeristölle.
Työt karkaavat halpamaihin, mutta eläköityneet ihmiset ovat siihen syyttömiä. Joskus näyttää jopa siltä, että päätöksiä tuotannon siirtämisestä kaukomaille tehdään, jotta johtajisto saa hyvän syyn matkustaa tuon tuostakin - ulkomaisia yksikköjä katsastamaan. Ei toiminta vieraassa paikassa koskaan kustannuksitta käynnisty. Useasti on nähty ulkomaille laajentamisen tuottaneen silkkaa tappiota.
Huoli aktiiviväestön riittämättömyydestä on oikeutettua vasta sitten, kun avoimia työpaikkoja on enemmän kuin työttömiä. Siihen asti jotkut pullonkaulat työmarkkinoilla kertovat vaikkapa yrityksen kehnosta valmistautumisesta tulevaan tai koulutuksen väärästä suuntaamisesta.
Vaikka tulisi työvoimapulaakin, eläkkeelle siirtyvät ovat vapaavuotensa ansainneet. Monta ikävää ilmausta on yhteiskunnasta, jossa ihmisten toivotaan kuolevan mahdollisimman pian 65 ikävuoden jälkeen - tai mieluiten heti siinä iässä. Kylmäkiskoisten maa on niistä lievimpiä. Suomen on kyettävä tulevaisuudessakin parempaan.