Minskin toinen Ukraina-sopimus täytti Venäjän presidentti Vladimir Putinin kaikki toiveet. Sen luomaa tilannetta sanottiin aselevoksi, mutta tykit jyskäsivät, ihmisiä kuoli ja lisää kalustoa vyöryi rajan yli kapinallisille. Putin toteutti orwellilaisen kaksoispuheen logiikkaa. Aselepo tarkoittaa lupaa sotia.
Krimin kaappaus on autuaasti unohtunut. Minskin sopimus antoi tilanteen kaikki avaimet Itä-Ukrainan pyssymiehille ja Putin otti heidät komentoonsa. Yhä suurempi osa Donbassista on irrotettu Ukrainan alueesta. Debaltseven valtauksen jälkeen kapinalliset valmistautuvat hyökkäämään etelään Mariupoliin, kunhan heidän selustansa pohjoisessa rauhoittuu Minskin sopimuksen mukaisesti.
Kremlin sanastossa tämä oli fasismin vastaisen taistelun uusin voitto. Etyj-uskoisen Euroopan kannalta se on kansalliskiihkoista terrorismia. Toisen maailmansodan historia osoittaa, että vain totaalinen sota voi pysäyttää sellaisen kauhistuksen.
Nykyinen Länsi-Eurooppa ei suostu sotaan Ukrainan puolesta Venäjää vastaan. Kun tähän on tultu, näyttää siltä, että Putin pystyisi vapaasti laajentamaan venäläisyyden elintilaa ryöväämällä ja nöyryyttämällä naapureitaan.
Kylmän sodan historia kertoo kuitenkin, että törkeäkin totalitarismi voi tukehtua jos se jätetään kiehumaan omassa liemessään. Koska länsi ei voi hyväksyä Krimin ja Itä-Ukrainan kaappausta eikä halua sotaa, sen ainoa mahdollisuus on palata kylmän sodan aikaiseen patoamispolitiikkaan. Se tuhosi Neuvostoliiton, mutta 40 vuotta siinä meni.
Toukokuussa Venäjä juhlii taas fasismin kukistamisen vuosipäivää, ikään kuin Yhdysvallat ja Englanti eivät olisi osallistuneetkaan toiseen maailmansotaan. Yhdysvallat lähetti kuitenkin sen aikana Neuvostoliitolle miljoonia tonneja elintarvikkeita, satojatuhansia kuorma-autoja, tuhansia panssarivaunuja ja lentokoneita, rautatiekalustoa ja raaka-aineita.
Suomalaisillakin oli siitä havaintoja. Jatkosodan aikana kaukopartiot ihmettelivät puna-armeijalta kaappaamiaan amerikkalaisia säilykkeitä. Yhdysvalloissa Chicagon naapurissa rakennetut Studebaker-kuormurit vetivät kesällä 1944 neuvostotykkejä tuliasemiin Karjalan kannaksella.
Länsivaltojen massiivisesta materiaaliavusta ja uhkarohkeista Jäämeren rahtilaivasaattueista piittaamatta Venäjä poseeraa kuin olisi yksin kukistanut Hitlerin. Tänä keväänä odotettavissa on vielä korskeampaa menoa kuin vuoden 2005 voitonjuhlissa.
Silloin Venäjän federaation joukkojen punaisissa lipuissa liehuivat Neuvostoliiton sirppi ja vasara. Punaisen torin paraatia seurasi 50 valtionpäämiestä sodan voittaja- ja häviäjävaltioista sekä YK:n pääsihteeri.
Viron ja Liettuan presidentit eivät osallistuneet juhlintaan, sillä Neuvostoliiton voitto tuhosi niiden itsenäisyyden. Latvian presidentti oli mukana huomaavaisuudesta maansa suurta venäläisvähemmistöä kohtaan.
Myös presidentti Tarja Halonen oli Punaisella torilla, heiveröisen muodollisin perustein. Toisen maailmansodan päättyessä 1945 Suomi oli sotatilassa Saksan kanssa, ja siis voittajien rintamassa. Valtaa Helsingissä piti Stalinin pienintäkin vihjettä nöyrästi noudattava valvontakomissio.
Suomen edustautuminen Neuvostoliiton voiton kunniaksi Venäjällä järjestetyssä juhlassa perustui kuitenkin täysin toisenlaiseen historian jatkumoon kuin yhdenkään muun juhlintaan osallistuneen.
Toisen maailmansodan voitonjuhlien historiallinen syväsisältö on Suomen kannalta siinä, että talvi- ja jatkosodan vihollisvaltio ei sotilaallisesta ylivoimastaan huolimatta pystynyt valloittamaan maata. Sodan voittaneeseen kolmen suuren liittokuntaan kuulunut Neuvostoliitto yritti kaksi kertaa tuhota Suomen itsenäisyyden, mutta ei onnistunut. Sitä kannatti juhlia myös Punaisella torilla.
Olisi vaikea tyynin mielin seurata jos EU:n valtionpäämiehet kokoontuisivat ensi toukokuussa Punaiselle torille kansalliskiihkon sokaiseman Venäjän presidentin johtamiin juhlamenoihin. Viimeksi siellä nähdyt rituaalit ovat yhä enemmän muistuttaneet niitä riekkujaisia, joita natsit järjestivät Hitlerin aikaan Nürnbergin puoluepäivillä.
Unionimaiden johdon pois jääminen Putinin voitonparaatista olisi Venäjän röyhkeän omahyväisyyden tyylikäs kuittaus. Se ei loukkaisi sotaveteraaneja vaan muistuttaisi Putinia hyvien käytöstapojen kansainvälisestä merkityksestä.
Venäjä ei ole maailman ainoa maa, joka on tuntenut fasismin selkänahassaan ja taistellut sitä vastaan. Länsi-Euroopassakin on sen verran kokemusta, että uusfasismi on helppo tunnistaa, jos siihen viittaavia ilmiöitä tulee näköpiiriin. Punaisen torin juhlamenot kertovat jotakin vaikka niitä seuraisi etäältä. Jos meno näyttää fasistiselta, se voi hyvinkin olla sitä.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Kolumni