Kun Venäjän duuman vaalit on käyty, maata uhkaa uusi ongelma: kuka uskaltaisi asettua presidentti Vladimir Putinin vastaehdokkaaksi maaliskuussa 2004? Tilanteessa on paradoksin ja komiikan piirteitä. Nimittäin ainoa varma vastaehdokas on toistaiseksi politiikan narrina ja tappelijana tunnettu Vladimir Zhirinovski, jonka puolue kaksinkertaisti äänimääränsä duumassa.
Mutta miltä tuntuisi Putinista käydä vaalitaistoon politiikan pelleä vastaan? Eikö hän asettuisi itse tavallaan naurunalaiseksi? Gennadi Zjuganovin johtamat kommunistit hävisivät puolet äänistään. Oikeistopuolue SPS ja Jabloko alittivat äänikynnyksen eivätkä tule saamaan omaa parlamenttiryhmää duumaan. Niinpä eräät koiranleuat ovat ehdottaneet, että presidentin administraation täytyy itse nimittää edes jonkin tasoinen uskottava kandidaatti vastustamaan Vladimir Putinia. Putin vastustaisi Putinia, siinä paradoksi, venäläinen sellainen.
Vastustaja ei kuitenkaan saisi olla liian vahva, sillä Putinin pitäisi tulla valituksi komeasti ensimmäisellä vaalikierroksella. Toisena vaarana on liian matala äänestysprosentti. Jos äänestysvilkkaus jäisi alle 50 prosentin, vaalit jouduttaisiin uusimaan ja sekin olisi noloa Putinille. Tärkeä rooli on televisiolla. Putin ei aio käydä vaalikampanjaa eikä osallistua väittelyihin. Hän on riittävästi esillä muutenkin. Maansa johtajana hän esiintyy ulkomaisten valtiomiesten seurassa ja kansa tekee siitä omat johtopäätöksensä.
Boris Jeltsinin aikaan monet venäläiset häpesivät johtajansa käyttäytymistä
(mm. humalaisena kapellimestarina Saksassa) , mutta nyt ollaan ylpeitä "omasta pojasta". Tärkeää roolia näyttelevät kuvernöörit, jotka alueillaan kykenevät paimentamaan kansalaisia äänestämään "oikein". Jo duuman vaalit osoittivat, että kansa ei ole kiinnostunut demokratiasta, ihmisarvoista ja liberaalikapitalismista, vaan turvallisuudesta ja venäläisyydestä. Se haluaa vahvaa johtajaa ja on valmis tavallaan "antautumaan" tälle.
Ennen presidentinvaaleja ehtii kuitenkin tapahtua paljon. Kenties maa saa uuden pääministerin ja uusia ministereitä. Siihen ei kuitenkaan ole perustuslaillista pakkoa, koska Venäjän poliittinen järjestelmä ei ole parlamentaarinen. Hallitus ei ole vastuussa eduskunnalle, kuten Suomessa, vaan presidentille. Silti duuman vaihdos tarjoaa juuri presidentille oivan tilaisuuden "virtaviivaistaa" poliittista johtoa, luoda kannatusta tulevia vaaleja ajatellen.
Mikä olisikaan tehokkaampi keino kuin jo etukäteen palkita vaikkapa vaalien yllättäjää "Synnyinmaa"-puoluetta ja sen uusia johtajia Sergei Glazevia ja Dmitri Rogozinia korkeilla viroilla. Sosialismiin kallellaan oleva Glazev ja kansallispatriootti Rogozin neutraloisivat oivalla tavalla myös kommunistien argumentteja.
Entisenä ulkomaankauppaministerinä ja talousmiehenä Glazev voisi olla oiva henkilö toteuttamaan "ikäviä" uudistuksia, joita hallituksella on välttämättä edessä. Öljy-yhtiöiden kiristyvä kontrolli on vain yksi esimerkki. Rogozin taas voisi toteuttaa unelmiaan "suurvaltaisuuden" saralla. Hänhän hämmästytti länsimaita vain vähän aikaa sitten Putinin Kaliningrad-lähettiläänä vaatimalla pikaista viisumioikeutta Venäjän kansalaisille EU:n alueella.
Duuman vaalien myötä ja maalisvaalien 2004 jälkeen Putinilla on ensi kertaa vapaat kädet toteuttaa omaa politiikkaansa ottamatta huomioon koalitioiden, "Jeltsinin perheen" ja suoranaisten vastustajiensa argumentteja. Mitkä olisivat tällöin kiireellisimmät tehtävät? Vastausta vaikeuttaa se, ettei presidentti ole yksilöinyt poliittista linjaansa ja siitä voidaan tehdä johtopäätöksiä vain tutkien, miten hän on tähän mennessä toiminut ja mihin tähdännyt.
Sellainen käsitys on Venäjällä vahvasti esillä, että Putinin ensimmäisen kauden painopisteenä oli ulkopolitiikka. Presidentti hankki maalleen toimintavapautta ja loi tärkeän erityissuhteen USA:han. Toisella kaudella Putin tämän käsityksen mukaan ryhtyisi toteuttamaan Venäjän sisäistä uudistustyötä, joka tähtäisi maan hallinnon reformointiin, talousuudistusten jatkamiseen ja lain ja järjestyksen turvaamiseen. Tähän mennessä Putin on sisäpolitiikassa edennyt varovaisesti. Mutta turvattuaan valta-asemansa hän saattaisi nopeuttaa vauhtia ja ottaa käyttöön "perinteisiä venäläisiä menetelmiä".
Mikä sitten on "perinteinen venäläinen menetelmä"? Eräs liikemiestuttavani määritteli sen seuraavasti: vedetään köysi koko korttelin ympäri ja vedetään Määritelmä havainnollistaa suurpiirteisyyttä, suunnitelmien väljyyttä ja sitä, että ne viedään läpi vastarinnasta huolimatta.
Vaikka suunnittelua ei vanhalla mallilla enää kyetä toteuttamaan, ihmisiä ei voida käsitellä vain passiivisena työvoimareservinä, ihmisoikeudetkin on huomioitava, Venäjän nykyistenkin ongelmien ratkaisu edellyttää massiivista resurssien mobilisointia. Kommunismin viimeisinä vuosikymmeninä, perestroikan kaudella ja kapitalismin vuosikymmenellä Venäjä on jäänyt valtavasti jälkeen länsimaista. Sen infrastruktuurit, tiet, putket, sähköverkot ja rautatiet ovat rapautumassa, armeijan tila on katastrofaalinen ja elintasoerot maassa ovat kasvaneet sietämättömän suuriksi.
Venäjä tarvitsee suurta harppausta eteenpäin. Uuden presidentin todellinen haaste onkin maan modernisointi, tavallaan uudelleen valloittaminen. Tähän mennessä kapitalistiset uudistukset ovat tavoittaneet vain Venäjän keskukset. Nyt ne pitäisi saattaa koko maahan.
Tuntien Vladimir Putinin ajattelutavan ja taustan veikkaisin, että hän lähtee liikkeelle hallintoreformista. Se merkitsisi Venäjän alueiden uusjakoa, uusien talousalueiden perustamista, vanhojen elinkelvottomien teollisuuskeskusten alasajoa. Venäjä joutuisi uudestaan mullistuksiin ja todella tarvitsisi sitä vahvaa johtajaa, jota Putin toistaiseksi on vain näytellyt hyvin.