Karjalan kannaksella entisen Viipurin läänin Pyhäjärven pitäjän entisessä Noitermaan kylässä kuusiaidan suojissa on yhä pystyssä talo, jonka isoisäni rakensi jatkosodan vuosina heti palattuaan kotikonnuille talvisodan evakkoretkiltä. Tuon talon jokin kohtalon oikku säästi toisin kuin niin monet muut vanhat suomalaistalot, ja pietarilaisen perheen datšana se on yhä hyvässä kunnossa.
On helppo kuvitella seudulla kaikkialta kuuluneita työn ääniä, kun jälleenrakennus talvisodan jälkeen alkoi. Kylästä tehty historiikki kertoo siitä tämän päivän korviin melkein uskomattomasta tarmosta, jolla sotia edeltäneen ajan maaseutua rakennettiin.
Suomea vietiin toden teolla eteenpäin, ja siinä työssä yksi tärkeimmistä välineistä oli osuuskunta-aate. Yksin Noitermaan kylästä löytyi osuuskuntia moneen lähtöön: ainakin osuusmeijeri, osuuskassa, osuuskauppa, puimakoneosuuskunta, maidonmyyntiosuuskunta, sonniosuuskunta ja sammalosuuskunta.
Nuo toimet katkesivat Kannaksella viimeistään kesällä 1944, mutta siitä huolimatta osuuskunta-ajattelu näyttää todella juurtuneen tuohon maaperään, joskin muotoaan ja tavoitteitaan aika lailla muuttaneena.
Suomalaisessa julkisuudessa on ansiokkaasti kerrottu (esimerkiksi Helsingin Sanomat 22.3.2014) mökkiosuuskunnasta, jonka Vladimir Putin kavereineen perusti Pietarin vuosinaan Kiimajärven rannalle muutaman kilometrin päähän äidin puoleisen sukuni kotikylästä. Nämä aikoinaan Pietarin hallinnon liepeillä pyörineet veikot ovat nyt Venäjän superrikkaita suurpomoja, osa heistä lännen pakotelistoilla.
1930-luvulla osuuskunta-ajattelu toi yhteistyötä ja vaurastutti suomalaista maaseutua, myös Kannaksella. 1990-luvun Kannaksella vaurauden mekanismit ovat olleet vähän toisenlaisia. Putinin nousun imussa koko mökkiporukka on käärinyt taskunsa täyteen valtaa ja mammonaa, ja jos presidentin asema horjuu, he tai muut heidän kaltaisensa eivät ole turvassa. Siispä sisäpiirin etu ja elinehto on, että mikään ei horju. Tästäkin Venäjällä on tällä hetkellä kyse.
Nykyvenäläinen Noitermaan kylä – Solovjovka – on kohtuullisen lähellä Pietaria hyvien kulkuyhteyksien päässä eikä unohdettua takamaata. Uusia taloja on noussut, teitä on kunnostettu, ja yleisilme on viime vuodet selvästi kohentunut. Mutta yhtä siellä ei näy yrityksiä ja yrittäjyyttä kuten ei juuri muuallakaan venäläisellä maaseudulla.
Kauppoja toki on ja tavaraa saa, entinen sovhoosi tarjoaa yhä työtä. Silti ainoa silmiin osuva varsinainen yrittäjä on suomalainen mies, joka on onnistunut perustamaan lomakylän vuokramaille Pyhäjärven rannalle, lähelle sukunsa vanhoja maisemia. Sitä käyttää moni suomalainen kotiseutumatkailija, mutta paljon on siellä myös tavallisia venäläisiä asiakkaita. Mikä jottei; lomakylä on siisti ja hienolla paikalla. Se on juuri sellaista toimintaa, johon tuo seutu sopisi hyvin. Mutta enimmäkseen matkailupalvelut ovat tien reunoilla myytäviä kuivakaloja ja marjoja kauppaavia mummoja sekä suomalaisia varten pakettiauton sisuksiin kyhätty liikkuva viinamarketti.
Juuri tähän kiteytyy paljon siitä, miksi Venäjän talous nyt sakkaa. Yhtäällä jokin kaveriporukka pystyy löytämään reitin yhteiskunnan huipulle ja satumaisiin rikkauksiin. Toisaalla ajatus yhteiskunnan laajasta kehittämisestä kuten yhdistystoiminnasta ja normaalista yrittäjyydestä ei vain koskaan ole päässyt nousemaan. Yleinen vauraus on kyllä viime vuodet öljytuloilla kohentunut, mutta kun suunta on nyt kääntymässä toisin päin, turvaksi jää sama mikä aina ennenkin: takapihan vihannesmaa.
Kiimajärven rannan mökkiosuuskuntaan kokoontunut kaveriporukka ja muut heidän kaltaisensa olisivat voineet toimia toisinkin. Mutta silloin valtaa olisi pitänyt hajauttaa, ei keskittää. Niinpä sitten päätettiin jättää kansalaisyhteiskunta taas rakentamatta, betonoida uusi harvainvallan rakennelma ja odotella, kauanko se tällä erää kestää ja mitä siitä sitten mahtaa seurata.
Kolumni