Parlamenttivaalien jälkeen vastuu kansanvallan tilasta Venäjällä on entistäkin enemmän yhden miehen eli presidentti Vladimir Putinin käsissä.
Venäjän parlamenttivaaleja on helppo arvostella ylhäältä ohjailluksi näytelmäksi. Mutta tässä arvostelussa on muistettava myös suhteellisuus: Neuvostoliiton ja kommunistivallan romahtamisesta on vasta vähän yli kymmenen vuotta, eikä vahvaa kansanvaltaa voi odottaa hetkessä syntyvän sinne, missä sitä ei ole ennen ollut.
Entiseen Neuvostoliittoon kuuluneista alueista vain kolme Baltian maata - jotka ennen sotia olivat itsenäisiä - on pystynyt luomaan aidosti toimivan vaalijärjestelmän. Silti niillekin on ollut tyypillistä sisäpolitiikan äkkinäinen heilahtelu ja tyhjästä nousevien populistipuolueiden menestys. Valko-Venäjä, Ukraina, Moldova ja Kaukasuksen alueen sekä Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat ovat kaikkea muuta kuin demokratioita. Siihen joukkoon verrattuna Venäjän sunnuntaiset vaalit olivat jopa varsin hyvä esitys.
Venäjän vaalien tulkinnassa kyse on pitkälti siitä, mihin tilannetta verrataan. Tässä tapauksessa tosiasia on, että vaalit pidettiin ajallaan, niihin osallistui useita puolueita, eikä äänestäjiä pakotettu tai painostettu. Toisenlaisistakin vaaleista maan keski-ikäisellä tai sitä vanhemmalla äänestäjäkunnalla on kokemusta.
Samalla on selvää, että länsimaisin silmin katsoen vaaleissa oli monia kysymysmerkkejä - suurimpana niistä se, että puolueet eivät lähteneet liikkeelle ollenkaan samalta viivalta. Presidentti Vladimir Putinin tukipuolueella oli mahdollisuus käyttää valtion varoja omiin kampanjoihinsa, mitä esimerkiksi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön tarkkailijat kritisoivat ankarasti. Lähtötilannetta moittivat myös monet oppositiopuolueiden edustajat. Johtavat tiedotusvälineetkin olivat valinneet puolensa jo ennen vaaleja.
Nyt lopputulos on se, että Putinin tueksi rakennettu Yhtenäinen Venäjä -ryhmittymä on parlamentin ylivoimaisesti suurin poliittinen voima. Presidentin koneisto on rakennellut maahan täydellisen värisuoran: presidentin vahvat valtaoikeudet yhdistettynä tärkeimpien tiedotusvälineiden kontrolliin ja kuuliaiseen parlamenttiin. Alueellisten johtajien ja talouden mahtimiesten valtaa rajoittava ryhtiliike on sekin määrätietoisesti meneillään.
Valtaa ei Putinilta todellakaan puutu. Demokraattiset instituutiot ovat Venäjällä toki yhä olemassa, mutta niitä kaikkia on järjestelty tiukasti yhteen asentoon. Näin kansanvalta alkaa muistuttaa yhden miehen valtaa.
Presidentin koneiston vallan pönkitys saattaa olla venäläisen yksinvaltaisen perinteen mukaista, mutta tuota valtaa on aivan liian helppo käyttää väärin. Putin on selvästi tuonut maahan kaivattua vakautta, ja hän on ajanut Venäjää lähemmäksi länsimaisia yhteistyöelimiä. Mutta kenenkään ei pitäisi olla korvaamaton. Venäjän demokratian mittarina voi hyvin olla se, aiotaanko perustuslakia muuttaa niin, että Putinin kolmas kausi tulee mahdolliseksi. Jos niin käy, se on selkeä yksinvaltaisuuden merkki. Perustuslakeja kun ei kuulu tehdä yksittäisiä ihmisiä varten.
Vaalit merkitsivät myös toisaalla kommunistien ja toisaalla länsimielisen opposition selvää supistumista ja kansallismielisten ainesten yllättävän vahvaakin etenemistä. Tämä viittaa siihen, että Putinin vallan vaihtoehtona ei välttämättä olisi länsimielinen avautuminen. Myös aivan toisenlainen kehitys saa vahvaa tukea etenkin Venäjän sydänmailla. Moskovan ja Pietarin tilanne on erilainen, mutta Venäjä on muutakin kuin nämä kaksi suurta kaupunkia.