Arvoitus: Kuka on sanonut seuraavaa? "Jos joku edes yrittää käyttää tuollaisia keinoja maatamme vastaan, silloin .... vastaa uhkan mukaisilla toimilla kaikkialla, missä on terroristeja, näiden rikollisten järjestöjä tai heidän aatteellisia ja taloudellisia innoittajiaan. Korostan, missä tahansa he ovatkaan."
Väärin. Kolme pistettä ei täyty sanalla Yhdysvallat eikä puhuja ollut presidentti George W. Bush. Kolme pistettä täyttyy sanalla Venäjä, ja puhuja oli presidentti Vladimir Vladimirovitsh Putin. Hän puhui näin Venäjän hallituksen kokouksessa 28. lokakuuta, kaksi päivää Dubrovka-teatterin kaappauksen loppunäytöksen jälkeen.
Vaikka ääni oli Putinin, sanat olivat kuin suoraan Bushin suusta viime vuoden syyskuun terrori-iskujen jälkeen. Putinin sanat hukkuivat yli sadan panttivangin hengen vaatineen kaasurynnäkön nostaman kohun jalkoihin. Putin komensi samalla asevoimat kirjoittamaan uuden sotilasdoktriinin, jolla Venäjä vastaa terrorismin uhkaan.
Putinin linjaus on venäläisversio bushilaisesta sodanjulistuksesta terrorismille. Yhdysvaltain oppeihin on uinut myös käsite ennakoivasta sodasta eli siitä, että hypervalta näkee oikeudekseen torjua asevoimin terrorismia jo ennen kuin se edes uhkaa. Puolustusministeri Sergei Ivanov kertoi tiistaina jo Izvestija-lehdessä, että Venäjänkin uusi sotilasoppi sallii ennalta ehkäisevät iskut erilaisiin terroristikohteisiin.
Mitä Yhdysvallat edellä, sitä Venäjä perässä.
Kaksi suurvaltaa ovat muutoinkin aina katsoneet painivansa omassa sarjassaan. Kylmän sodan aikana ne rakensivat ydinaseita ja neuvottelivat niistä muiden päiden yli. Neuvostoliitto piti Yhdysvaltoja kilpakumppaninaan ja jopa vertaisenaan. Nikita Hrushtshev jopa uhosi aikanaan, että Neuvostoliitto kasvaa nopeasti Yhdysvaltoja suuremmaksi talousmahdiksi.
Kun asevarustelukierre oli pahimmillaan, maakaksikon ydinasearsenaalit olivat kutakuinkin tasavahvat. Vaikka Venäjän asekunto on sittemmin rapistunut, sen ohjukset pystyvät yhä iskemään Yhdysvaltoihin. Suurvallat ovat myös tarpeen tullen suoneet toiselle oman käden oikeuksia.
Kun Bush julisti sodan terrorismia vastaan, Putin ilmoittautui ensimmäisenä liittolaiseksi. Dubrovka on uusi esimerkki suurvaltasolidaarisuudesta. Yhdysvallat torui Venäjän kovia otteita silkkihansikkain. Yhdysvaltain Venäjän-suurlähettiläs sanoi sentään myöhemmin, että ainakin joitakin panttivankien henkiä olisi voitu ehkä pelastaa.
Kahden suurvallan välillä onkin aina ollut vissi yhteys. Niiden ja niiden asukkaiden ajattelu- ja toimintatavat ovat hämmästyttävän lähellä toisiaan. Samankaltaisuus näkyy jopa julkisten rakennusten arkkitehtuuria myöten.
Terrorismin vastainen taistelu on korkealla Euroopankin maiden asialistalla. Silti Yhdysvallat ja Venäjä sanelevat sodankäynnin säännöt. Niistä piisaa kysyttävää. Kuka määrittelee terrorismin? Perustuuko Yhdysvaltain ja Venäjän itselleen varaama mandaatti iskeä terrorismia vastaan missä tahansa muuhun kuin oman käden oikeuteen? Nostaako Yhdysvallat tshetsheenit terroristilistoilleen solidaarisuudesta Venäjää kohtaan?
Heikoin kohta Venäjän terrorismitaistossa on Venäjä itse. Sillä on Tshetsheniassa 80 000 sotilasta, mutta sota ei lopu. Mutta ainakaan teatterirynnäkössä käytettyjen otteiden nojalla ei ole syytä epäillä valmiutta käyttää voimaa. Rapatessa saa näemmä roiskua.
Viimeistään Putinin terrorismilinjaus kirkasti sen, että hänen ja Bushin politiikat ovat kuin kaksi marjaa. Terrorismisota oli Bushin paras vaalivaltti kongressin välivaaleissa ja on sitä tulevissa presidentinvaaleissa. Se on Putininkin kuvakortteja tulevissa presidentinvaaleissa. Putin teki päätöksiä Dubrovkan loppunäytöksestä myös vaalit mielessään.
On muodikasta hokea, että maailma on Yhdysvaltain voimapolitiikan takia muuttunut yksinapaiseksi. Se pitää paikkansa, mutta vain tiettyyn rajaan. Putinilla on kova pyrky palauttaa ajan kanssa Venäjä maailman kakkosnavaksi. Kerettiläisesti ja kylmän sodan kokemus mielessä voi kysyä, oliko kaksinapainen maailma yksinapaista parempi.
Putin jahtaa yksinkertaista tavoitetta monimutkaisella taktiikalla. Yhtäältä hän peesaa Yhdysvaltoja (terrorismi) ja toisaalta käy sen kanssa vääntöjä (Irak). Hän sovittautuu asioihin, joille ei voi enää mitään. Putin ei tee enää numeroa Naton laajentumista ainakin nykyisiin hakijamaihin. Hän ei tarrannut ohjustentorjuntaohjukset kieltäneeseen ABM-sopimukseen. Venäjä kannattaa EU:n laajentumista, ei vain laajentumisen sinisilmien tähden, vaan myös siksi, että muutoin kuin sotilaallisesti yhdistynyt Eurooppa on haaste enemmänkin Yhdysvalloille kuin Venäjälle.
Venäjällä on itse asiassa nyt paljon paremmat suhteet Yhdysvaltoihin kuin monilla EU-mailla. Yhdysvaltain ja Saksan suhteet ovat ainakin olleet vereslihalla, ja Ranskan välit rapakon taakse ovat kroonisesti huonot. Yhdysvaltain ja EU:n suhteissa aristavat myös kuhmut, joita ovat nostaneet kiistely kansainvälisestä rikostuomioistuimesta ja kauppasodan uhka. Kun tähän liittää EU:n ja Venäjän Kaliningradia ja Tanskaa koskevat kahnaukset, Yhdysvaltain ja Venäjän suhde näyttää jopa auvoiselta.
EU on uppoutunut itälaajentumiseen ja nahisteluun tulevasta unionimallista. Sillä ei riitä paukkuja rakentaa itsestään muutakin kuin taloudellista mahtitekijää. Niin kauan kuin unioni on ulko- ja turvallisuuspoliittinen kääpiö, Yhdysvallat ja Venäjä hallitsevat suurpolitiikkaa. Tuloksena on outoja vuodekumppanuuksia, kun vastassa on yhteinen vihollinen, terroristi.