Elokuussa 2008 Venäjä irrotti lyhyessä sodassa kaksi maapalasta Georgiasta. Ulkomaailma ei tehnyt käytännössä mitään.
Helmikuussa 2014 Venäjä valloitti Krimin niemimaan ja liitti sen itseensä ja on siitä lähtien tukenut/käynyt sotaa Itä-Ukrainassa. Venäjälle on vastattu talouspakotteilla ja vahvistamalla Naton läsnäoloa Venäjän lähialueilla.
Tällä viikolla peräjälkeen jo viidennentoista kerran Venäjällä vuoden mieheksi valittu Vladimir Putin on tehnyt pitkään niin kuin tahtoo.
Joulun alla on käynyt kuitenkin selväksi, että on yksi asia, joka on Putiniakin vahvempi: markkinavoimat.
Venäjän taloustilanne muistuttaa Suomen vastaavaa 1990-luvun alussa. Suomessa markan arvo romahti, korot nousivat pilviin ja valuuttalainoja ottaneet yritykset ja yksilöt joutuivat vaikeuksiin. Juuri näin on nyt käynyt Venäjälläkin.
Ruplan kurssi, raakaöljyn maailmanmarkkinahinta, ulkomaiset investoijat ja pankit sekä jopa Venäjän omat rahapiirit ovat osoittaneet, että ne eivät tanssi aggressiivisen geopoliittisen ajattelun ja voimapolitiikan tahtiin.
On käynyt juuri päinvastoin. Rupla on menettänyt lyhyessä ajassa arvostaan kohta puolet, öljyn hinta on romahtanut, investoijat kavahtavat sijoituksia Venäjälle, pankit eivät anna sinne lainaa ja Venäjän rahavirtojen ulospako on kiihtynyt.
Markkinavoimat toimivat vaikeasti määriteltävän luottamuksen varassa. Luottamusta joko on tai sitä ei ole. Markkinavoimat pitää vakuuttaa siitä, että niiden rahat ovat turvassa; sitä Putin ei ole enää tehnyt.
Venäjällä on vyörytetty vastuuta talousvaikeuksista ulkomaisille harteille. Kysymys on kuitenkin siitä, etteivät myöskään Venäjän omat markkinavoimat luota Kremlin politiikkaan. Ruplaa vastaan hyökkäävät Venäjän omat spekulantit.
Markkinavoimat ovat outo lintu Venäjän johdossa niille, jotka ovat saaneet oppinsa neuvostoaikoina. Markkinavoimilla ei ole yhtä puhelinnumeroa eikä niitä voi käskyttää, vaikka niillä ei ole aseellista voimaa.
Putinin ajan vakaus on johtunut eniten siitä, että öljyn korkea maailmanmarkkinahinta on satanut suoraan Venäjän laariin.
Näin oli myös Leonid Brežhnevin aikana. Kun öljynhinta romahti 1980-luvulla, ei mennyt monta vuotta kun koko Neuvostoliitto romahti.
On esitetty arvioita, että 1990-luvun lopun kaaosvuosina Venäjällä toteutetut talousuudistukset alkoivat kantaa hedelmää, kun Putin tuli valtaan vuonna 2000. Samaan aikaan öljyn hinta nousi.
Mukavat öljytulot johtivat siihen, että Venäjän talouden peruspulmat eli liiallinen riippuvuus raaka-aineviennistä, vanhentunut tuotantorakenne ja innovaatioiden puute ovat pysyneet entisellään.
Asiaa voi havainnollistaa miettimällä, mistä tuotteistaan Venäjä tunnetaan maailmalla. Ensimmäisinä mieleen tulevat Kalašhnikovit, muut aseet ja ydinvoimalat. Oulussa tehtävä Yota-kännykkä ei ole sekään vielä kovin tunnettu.
Kun lisäksi vuoden 2008 kieppeillä Putinin linja vanhoillistui ja valtaa keskitettiin yhä enemmän Kremliin, ongelmia alkoi kasautua. Ne pysyivät hallinnassa niin kauan kuin öljyrahaa tuli kaatamalla. Ongelmien alettua huomio niistä käännettiin ulkopoliittiseen pullisteluun.
Putin puhuu Venäjän talouden kääntämisestä sisään päin ja oman tuotannon kehittämisestä. Suunnan muutos vie kuitenkin vuosikymmeniä.
Onko siihen aikaa? Putinin kannatusluvut ovat yhä korkealla, ja venäläiset ovat olleet tunnettuja fatalistisesta kärsivällisyydestään.
Onko keskiluokkaistunut, vuosittaiseen ulkomaanmatkaan ja ylipäätään paremman elämän makuun päässyt venäläinen kuitenkaan enää yhtä kärsivällinen?
Ruplakriisi voidaan kyllä saada asettumaan, mutta talouden perusongelmat eivät poistu. Putin laski oikein Krimiä ja Itä-Ukrainaa koskeneet uhkapelit, mutta taloudelliset seuraukset näyttävät yllättäneen hänet pahemman kerran.
Kolumni