”Olenko minä näin suomettunut?” kysyin itseltäni luettuani puolustusministeri Carl Haglundin (r.) haastattelun viikko sitten Kalevasta. Se nimittäin nostatti karvat pystyyn.
Haglund laukoi, että Venäjä on täysin epäluotettava ja ettei hän luota siihen ollenkaan.
Olkoon Venäjä mitä on, mutta Haglundilta taisi unohtua, että hän on Suomen puolustusministeri, jonka lausunnoilla on hieman eri painoarvo kuin kauppahallin ja Teboilin baariparlamenteissa viisauksia laukovalla kansalaisella.
Sitä paitsi Venäjä on Suomen naapuri, jonka kanssa on viisasta olla väleissä, vaikkei sen kaikista metkuista tykkäisikään. Venäjä on vieressä ja pysyy. Emme pääse Venäjästä eroon, vaikka kuinka flirttailisimme lännen kanssa.
Puolustusministerin asemassa pitäisi ymmärtää, ettei kaikkea, mikä mahassa vääntää, ole syytä päästää ulos, ei ainakaan ihmisten ilmoilla. On osattava pitää edes joitakin mölyjä mahassaan. Tuollaiset lohkaisut ovat mitä suurinta hölmöyttä.
Suomen ruotsalaista kansanpuoluetta edustava Haglund haluaa ilmeisesti esiintyä ruotsalaisempana kuin ruotsalaiset itse.
Ruotsalaisillahan on ollut tapana moukaroida Venäjää kovin sanoin milloin minkäkin syyn vuoksi. Mikä heidän on ärhennellessä, kun muistot sodasta venäläisiä vastaan ovat yli 200 vuoden takaa. Silloinkin he astuivat tuleen panemalla suomalaiset etulinjaan. Puskista on aina helppo huudella. Meillä sentään on vielä elossa sukupolvi, jolla on ihan omakohtaisia kokemuksia itärintamalta.
Todennäköisesti venäläiset tuskin vastaavat puolustusministerin hyökkäykseen juuri millään tavalla. Kansalaisten kannalta onneksi valtakunnan ulkopolitiikan hoito on hieman Haglundia kokeneempien poliitikkojen vastuulla.
Haglund otti haastattelussa kantaa myös ilmavoimien tuleviin hävittäjähankintoihin.
Sotakaluston uusimisessa on hänen mukaansa huomioitava taloudellinen, poliittinen ja tekninen ulottuvuus. Tähän vedoten hän suhtautuu epäilevästi mahdollisuuksiin ostaa venäläistä sotakalustoa.
Kaiken kukkuraksi ministeriä mietityttää, mitä takaportteja niihin on voitu rakentaa.
Puolustusministeri epäröi niiden toimintakykyä kriisitilanteissa. Hän kysyy, mahdettaisiinko saada edes huoltoa, tukea tai varaosia.
Mitähän ne takaportit mahtaisivat olla? Lakkaisivatko koneet lentämästä itään päin, jos Venäjän kanssa ei enää alettaisikaan olla? Vai tippuisivatko ne peräti itsestään ilmasta, jos kriisi kuumenisi siinä määrin, että koneita tarvittaisiin tositoimiin suuren karhun kaadossa? Siinä tapauksessa niitä tuskin kannattaisi lähettää merkkihuoltoonkaan Pietariin.
Hävittäjähankintoja pohditaan parhaillaan työryhmässä, jota johtaa ilmavoimien entinen komentaja Lauri Puranen.
Haglund sanoo haastattelussa, ettei työryhmä ole saanut poliittista ohjausta. Miksiköhän Haglundin kommentteja voisi kutsua?
Jos ministeri sanoo, etteivät venäläiskoneet tule kysymykseen poliittisista syistä eikä hän voisi puoltaa niiden ostoa, miten tämä on luettava muuksi kuin poliittiseksi ohjaukseksi?
Vai onko niin, ettei Haglund ole sanonut mielipidettään työryhmälle, vaan ainoastaan Suomen kansalle?
Yhdestä asiasta voi olla yhtä mieltä Haglundin kanssa: ei kannata ostaa venäläistä sotakalustoa.
Tosin ei kannata ostaa sotakalustoa mistään muualtakaan. Samat epävarmuustekijät niihin liittyvät, ostetaan niitä mistä tahansa. Tiedä, mitä takaportteja mikäkin maa kaluihinsa panee.
Sitä paitsi niille miljardeille euroille, joita ihmisten tuhoamiseen tarkoitettuihin vehkeisiin on aikeissa upottaa, löytyisi kyllä hyödyllisempääkin käyttöä arkisiin tarpeisiin.
Kolumni