Kun turvallisuuspoliittisessa ympäristössä esiintyy mikä tahansa uusi hanke, Suomi ensin vastustaa ja sitten lähtee mukaan erilaisia varaumia mutisten. Ulkomailla sille vain naureskellaan, mutta meille se on vakava asia. Viron Ämarin harjoituksesta syntynyt ja yhdysvaltalaisen Red flag-harjoituksesta takuuvarmasti nouseva mekastus nakertaa Suomen puolustukseen parinkymmenen vuoden aikana tehdyn investoinnin tuottoa.
Keskustelu Suomen ilmavoimien kansainvälisistä harjoituksista ajautuu hetkessä ylituuletustilaan. Hyperventiloivat poliitikot ja toimittajat alkavat jo etukäteen taivastella, jos puhutaan suomalaisten harjoittelemisesta jossakin muualla kuin kotinurkilla.
Ajatustoiminta herpaantuu kokonaan jos harjoitukset liittyvät jotenkin Natoon, ja varsinkin jos mukana on Yhdysvallat. Muunlaisia kansainvälisiä harjoituksia tosin ei olekaan. Suomi on kuitenkin jo parikymmentä vuotta osallistunut ulkomailla jos jonkinlaisiin operaatioihin ja harjoituksiin. Niiden osallistujien enemmistö on ollut Naton jäseniä, ja loput Nato-kumppaneita.
Suomalaiset kenraalit ovat komentaneet prikaatin tasoisia Naton rauhanturvayhtymiä Balkanilla. Suomi on ollut mukana Ämaria paljon sotaisemmissa manöövereissä, ja isännöinytkin sellaisia. Varsinainen ja todella ison huolen aihe eivät ole Ämarissä, Nevadassa tai Alaskassa jylisevät sotakoneet vaan se, jos Suomi jättäytyisi pois näistä harjoituksista.
Suomen 1990-luvulta lähtien tekemät asekaupat vaikuttivat alkuvaiheessa lähinnä poliittisesti. Ilmavoimien taistelukoneiden, panssarivaunujen, meripuolustusohjusten ja helikoptereiden hankinta lännestä korvasi neuvostoliittolaisen kaluston. Se oli täyskäännös vauhdissa, ja se tehtiin hämmästyttävän nopeasti kun mahdollisuuksien ikkuna oli vielä auki.
Puolustusteknologian asettuminen samaan aikaan uuteen kuvioon oli poliittista käännöstä suurempi murros. Suomen raskaimpien ja puolustuksen tehon kannalta keskeisten asejärjestelmien teknistä päivitystä, huoltoa sekä varaosa- ja ampumatarviketäydennystä on sen jälkeen tarjolla vain lännessä.
Näiden tarvikkeiden ja palvelujen saatavuus ei riipu yksin suomalaisten maksukyvystä vaan ennen muuta lännen sotilaallisista liittositoumuksista ja poliittisesta harkinnasta. Siinä kuviossa Naton ulkopuolisen maan asema on pelottavan heikko. Suomen keskeisten asejärjestelmien toimivuus hädän hetkellä ei ole suomalaisten hallinnassa.
Puolustusvoimien yhteydet Yhdysvaltoihin ovat poikkeuksellisen hyvät. Suomelle on Hornet-kaupasta lähtien myyty kaikkein hienostuneimpia asejärjestelmiä, joita kaikki Naton jäsenmaatkaan eivät saa. Siitä huolimatta Naton ulkopuolinen asekauppa-asiakas on kriisitilanteessa Nato-jäseniä ratkaisevasti huonommassa asemassa, vaikka olisi kuinka sympaattinen asiakas.
Jos jännite alkaa Euroopassa eskaloitua kohti aseellista yhteenottoa, kriittisten varaosien ja ampumatarvikkeiden tarve kasvaa räjähdyksenomaisesti kaikkialla. Sellaisessa tilanteessa Nato-sopimus velvoittaa Yhdysvallat huolehtimaan liittolaistensa tarpeista. Se voi auttaa muita maita vain jos materiaalia on varastoissa ja tuotantolinjoilla yli liittokunnan tarpeen ja jos on poliittisia perusteita helpottaa liittoutumattoman maan elämää sen itse aiheutetussa ahdingossa.
Suomi on ehdoin tahdoin hakeutunut tähän pinteeseen. Nato-jäsenyyden torjuminen jätti Suomen logistiselle katvealueelle. Modernit asejärjestelmät ovat olemassa, mutta ei ole varmuutta niiden toimivuudesta jos niitä joskus tarvittaisiin tositilanteessa.
Sotilaslogiikkaa kammoksuvilta siviilijohtajilta jäi huomaamatta Hornet-päätöksen kaikkein syvin seuraus. He ovat pelanneet Suomen asemaan, josta ei voi vaikuttaa Suomen keskeisten asejärjestelmien huoltovarmuuteen. Pikemminkin se varmistaa huollon katkeamisen silloin kun sitä eniten tarvittaisiin.
Vanhaan aikaan ankkuroitunut poliittinen johto ei taida vieläkään tajuta, millaiseen asemaan Naton ulkopuolella temppuilu on Suomen ajanut. Suomen puolustuskyky lamautuu sitä varmemmin mitä kireämmäksi ympäristön sotilaspoliittinen tilanne kehittyy.
Lehdistön mekastaminen ulkomaisista harjoituksesta kertoo asiantuntemuksen puutteesta. Hyvin arkaluonteisen asemaan itsensä ajaneen Suomen pitäisi lähteä kiitollisin mielin jokaiseen tilanteeseen, jossa voidaan varmistaa, että meillä tiedetään ja osataan kaikki se uusi, mitä Hornetin ja muiden asejärjestelmien suunnittelijat, rakentajat ja käyttäjät ovat kehittäneet. Rauhan aikana sitä tietoa on vielä saatavilla.
Huolenpito ilmavoimien tekniikasta ja osaamisesta on Suomen puolustuksen perusasia. Osallistuminen Ämarin ja Red flagin kaltaisiin harjoituksiin on arkista toimintaa, jolla niitä voidaan pala palalta kehittää ja ylläpitää.
Rauhanomaisuudella koketeeraaminen korostaa Suomen outoa asemaa Euroopan puolustuspoliittisella peruskartalla. Sitä ei kannata erikseen huudella turuilla ja toreilla, kyllä se tärkeimmissä pääkaupungeissa jo muutenkin tiedetään.
Vaalikauhu uhkaa taas lamauttaa poliitikkojen järjenjuoksun ja johtaa jättäytymiseen kansainvälisestä puolustusharjoittelusta. Se olisi myrkkyä Suomen kansainväliselle asemalle ja rapauttaisi maanpuolustuksen uskottavuutta.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Kolumni