Puolustusvoimien komentaja, amiraali Juhani Kaskeala valitsee sanansa taitavasti. Tämä kuultiin taas 168. maanpuolustuskurssin avajaisissa maanantaina. Kaskeala on ennenkin huolellisilla sanakäänteillään onnistunut sanomaan asioita, joilla hän on koputellut virallista ulkopoliittista linjaa ja myös vääntänyt sitä uuteen uskoon.
Kaskeala liittyi puheellaan rintamaan, joka on alkanut viime viikkoina puhua siitä, ettei Suomi sulkisi itseään EU:n piirustuspöydillä olevan Euroopan unionin yhteisen puolustuksen ulkopuolelle ja että perimmäisiin kysymyksiin voidaan joutua vastaamaan nopeastikin. Äskettäin asialla ovat olleet EU:n sotilaskomitean puheenjohtaja, kenraali Gustav Hägglund ja eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Kauko Juhantalo (kesk.)
Kylmän sodan ja terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa linkki Euroopan unionin ja Naton jäsenyyksien välillä on objektiivisesti yhä kiistattomampi. Yhdestä seuraa toinen, ennemmin tai myöhemmin. Unionin nykyisistä ja tulevista jäsenistä noin neljä viidestä on myös Natossa. Sen jälkeen kun kansanäänestyksissään EU-jäsenyyden hyväksyneet maat liittyvät unioniin ensi vappuna, Suomi ja muut liittoutumattomat maat ovat EU:ssa sotilaspoliittinen anomalia, poikkeustapaus.
EU- ja Nato-jäsenyyksien tosiasiallinen, mutta Suomen päättäjäjoukossa tähän asti paljolti vaiettu napanuora on juuri se kysymys, joka tekee päätöksenteon osallistumisesta EU:n yhteiseen puolustukseen vastenmieliseksi. Kun ja jos siihen kysymykseen vastaa myöntävästi, ennemmin tai myöhemmin on nyökättävä myös Nato-kysymykselle. Suomen epämääräisiä kannanottoja EU-puolustukseen onkin luettava tästä näkökulmasta.
Suomen valtiojohto haraa EU:n yhteispuolustusta vastaan sanomalla, ettei siitä pidä tehdä päällekkäisrakennetta saati sitten kilpailijaa Natolle. Tästä seuraisi suomalaisjärkeilyn mukaan se, että Suomenkin turvallisuudelle tärkeä transatlanttinen yhteys heikkenisi. Perustelu on sinänsä totta. Siihen on kuitenkin rakennettu sisään ajatus, että Suomi on turvallisuuspolitiikan vapaamatkustaja: Nato on osa Suomen turvaverkkoa, mutta sen ylläpidossa ei haluta olla mukana. Onko ilmainen lounas sittenkin keksitty?
Asian voi kääntää ympäri. Jos Suomi menisi mukaan EU-puolustukseen, mikä olisi sen parempi paikka tehdä työtä sen puolesta, ettei unionin puolustusklubista rakennettaisi Naton kanssa samoja töitä tekevää organisaatiota?
EU:n tulevaisuutta miettineen konventin ehdotuksessa perustuslaiksi unionin puolustusratkaisuja koskevat avainsanat ovat rakenneyhteistyö ja tiivistetty yhteistyö. Rakenneyhteistyö tarkoittaa sitä, että jos jotkut EU-maat haluavat tiivistää puolustusyhteistyötään nopeammin kuin muut, ne voivat perustaa eräänlaisen puolustusklubin. Sen jäsenillä olisi kovat pääsyvaatimukset. Jos klubin jotakin jäsentä vastaan hyökättäisiin, muut klubilaiset tulisivat apuun. Ne antaisivat siis toisilleen keskinäiset turvatakuut.
Rakenneyhteistyötä ajavat innokkaimmin Ranska, Belgia, Luxemburg ja Saksa. Vastarinnassa ovat esimerkiksi Britannia ja Suomi. Suomi vastustaa rakenneyhteistyötä myös sillä perusteella, ettei klubi olisi kaikille EU-maille avoin. Väite ei pidä täysin paikkaansa, sillä perustuslaista löytyy maininta, että rakenneyhteistyöhön voivat osallistua kaikki jäsenmaat. Tosin sen jälkeen kun klubi olisi perustettu ja siihen olisi lähtenyt mukaan muutama maa, vain klubin jäsenet päättäisivät uusien maiden hyväksymisestä.
Tiivistetty yhteistyö on Suomelle helpompi pala. Siinä vähintään kolmasosan EU-maista tulisi olla mukana, ja yhteistyö olisi alusta loppuun avointa kaikille halukkaille. Konventissa esitetty kolmas puolustuselementti on perustuslakiin liitettävä julistus, jonka allekirjoittajat sitoutuisivat antamaan toisilleen sotilaallista apua.
Kaskeala huomautti, että EU:n yhteispuolustusta koskeva julistus "on varsin köykäinen paperi" ilman Nato-jäsenyyttä. Sitten tuli verbaaliakrobatian huippusuoritus: "Suomen liittymistä unioniin perusteltiin aikanaan myös turvallisuuspoliittisin syin. Eikö olisi siis loogista hyväksyä unionin yhteinen puolustus yhä syvenevän integraatiokehityksen seuraavana askeleena? Myöntävä vastaus edellyttää mielestäni EU:n ja Naton jäsenyyksien yhteyden tunnustamista."
J.K. Paasikivi sanoi aikoinaan, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. EU:n ja Naton jäsenyyksien yhteys on tosiasia, mutta sitä poliittiset päättäjät eivät vain halua suoraan tunnustaa. Eri päättäjien verhotut puheenvuorot EU:n yhteispuolustukseen osallistumisen puolesta ja sitä vastaan aukeavatkin helposti, kun muistaa tämän Kaskealan pöydälle nostaman koplauksen.
Virkamies kun on, Kaskeala ei antanut suoraa vastausta kyselemäänsä Nato- ja EU-jäsenyyksien symbioosiin. Mutta jo sanomalla tämän verran amiraali nosti varjonyrkkeilyä muistuttavan keskustelun EU-puolustuksesta uudelle tasolle. Saa nähdä, joutuuko Kaskeala tällä kertaa puolustusvoimien ylipäällikön, tasavallan presidentti Tarja Halosen puhutteluun. Kun Kaskeala aloitti virassaan kesäkuussa 2001, hän arvioi ensitöikseen, että Baltian maiden Nato-jäsenyys vakiinnuttaisi Itämeren turvallisuuspoliittista tilannetta. Hän sanoi tämän ennen Halosta, ja tuloksena oli puhuttelu. Sen jälkeen ylipäällikön ja komentajan yhteydenpito on ollut säännöllistä.
Kaskeala ei ole ollut koskaan klassinen korpisoturityyppi, vaan hän askaroi mielellään sotilaspoliittisten kysymysten kanssa. Joidenkin arvioiden mukaan komentaja astui puheellaan vielä aiempaa enemmän ulos sotilaan roolistaan. Puheenvuoroa oli työstetty, ja myös terästetty, viikonlopun ajan. Milloin seuraa jatkoa - ja kenen suusta?