Puolukka voi olla tulevaisuudessa varteenotettava vaihtoehto uudeksi viljelykasviksi. Se ei vaadi paljoa lannoitetta eikä kasvinsuojelukäsittelyä, ja viljely on mahdollista kestävän kehityksen periaatteita noudattaen tai täysin luonnonmukaisesti. Tähän tulokseen tuli väitöskirjassaan luonnonvaraisen puolukan menestymistä pelto-oloissa tutkinut maatalous- ja metsätieteiden maisteri Meeri Saario.
Puolukan viljelyn tutkimus ei sinänsä ole uutta, Saarion mukaan Suomessakin asiaan on perehdytty jo useamman kymmenen vuoden ajan. "Puolukka ei vaan ole peltomaassa menestynyt, etenkin rikkakasvit ovat muodostuneet suureksi ongelmaksi", Saario kertoo.
Orgaaninen kate yhdessä soveltuvan rikkakasvihävitteen kanssa torjuu tehokkaasti rikkakasveja. Myös muovikate ensimmäisinä viljelyvuosina antaa hyvän suojan.
Puolukka osaa kuitenkin itsekin puolustautua vesiheinää ja juolavehnää vastaan.
"Puolukka torjuu itse rikkakasvien siemenien itämistä. Tämä on niin kutsuttua allelopatiaa, joka on hyvin tyypillistä metsäympäristön kanervakasveilla, jotka haittaavat metsäpuiden siementen itämistä", Saario selvittää.
Puolukka erittää fenolisia yhdisteitä, jotka vaikuttavat haitallisesti toisiin kasveihin. Saarion koekentällä fenoleita kertyi enemmän ja enemmän, jolloin karike ei maatunut. Muodostuneessa karikekerroksessa puolukka viihtyi hyvin, ja männynkarikkeen lisäys puolukantaimien juurelle lisäsi kasvua vielä lisää.
Välttämätön
sienijuuri
Myös sienijuurella eli mykorritsalla on suuri merkitys puolukan ravinteidenotolle. "Metsässä kaikilla kasveilla ravinteiden otto toimii mykorritsan kautta", Saario tähdentää.
Mykorritsa välittää ravinteita isäntäkasvilleen ympäröivästä karikkeesta. Toimiva mykorritsasymbioosi puolukkaviljelmällä edellyttää, että lannoite ei sisällä nitraattityppeä.
"Jos viljelmää mennään lannoittamaan normaaleilla peltolannoitteilla, niin kuin yleensä kaikki kokeet oli tätä ennen tehty, mykorritsa tuhoutuu", Saario huomauttaa tärkeästä havainnosta.
Typpilisäyksen ongelma on myös se, että lannoite menee väärään osoitteeseen. "Kyllä puolukka ottaa lannoitteen nitraattityppeä, mutta niin ottavat rikkakasvitkin!"
Elinvoimaisen taimiaineksen tuottamiseksi mykorritsa pitäisi siirrostaa puolukkaan jo mikrolisäysvaiheessa tai viimeistään taimien juurrutusvaiheessa. "Maassa saattaa viedä jonkin aikaa, ennen kuin taimi mykorritsan löytää", Saario huomauttaa.
Taimien lisäys ongelmana
Hyvinä satovuosina neliömetri puolukkaviljelmää tuotti puolestatoista kahteen kiloon marjoja. Huippusadon tuotti satoisa Sanna-lajike, mutta puolitoistakin kiloa oli Saarion mukaan aivan normaali sato.
Puolukan versot kasvavat täyteen mittaansa 4-6 vuodessa, minkä jälkeen ne alkavat ikääntyä. Leikkaamalla versosto alas maanrajaa myöten se saadaan parhaiten uusiutumaan. Kokonaan alasleikatun puolukkakasvuston maanalainen juurakko tuottaa paljon uusia voimakkaita versoja, joihin kehittyy jo ensimmäisenä vuotena runsaasti kukkanuppuja.
Maailmalla puolukasta on kehitetty jo parikymmentä lajiketta. Suomessa on Metsätyllilän taimistolla Mäntyharjussa mikrolisäyksessä suomalainen Piikkiön kanta.
Puolukanviljelystä ei kuitenkaan vielä ole maatalouden oheiselinkeinoksi, alkuinvestoinnit ovat Saarion mukaan liian suuria. "Taimimateriaalin tuottaminen on erittäin hidasta ja kallista. Jos tämä pullonkaula saadaan ratkaistua, on viljelyyn mahdollisuuksia."
Saario tutki myös varastointiajan ja -olojen vaikutuksia puolukan marjojen laatuun. Varastointiaika ja -lämpötila vaikuttavat eniten puolukan marjojen säilyvyyteen ja sisäisiin laatutekijöihin, kuten sokerien ja antosyaniinien määrään.
Saarion tutkimuksessa puolukat säilyivät 1-2 asteen lämpötilassa neljä viikkoa ilman havaittavaa pilaantumista. Myös kypsyysaste sadonkorjuuvaiheessa ja lajikkeiden väliset erot vaikuttavat säilyvyyteen ja marjojen sisäisiin laatutekijöihin.
Meeri Saarion väitöskirja tarkastettiin Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa perjantaina 16. toukokuuta.