Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Miljardit kärpäset eivät voi olla väärässä: lanta maistuu hyvältä. Kansakaan ei siis voi olla väärässä: veronmaksajilta nyhdetty miljoonien eurojen puoluetuki vie lesken viimeisenkin rovon ja kuivan leivänkännykän orpolapsen suusta. Eikö juuri puoluetuessa paljastu liian hyvin palkatun poliittisen eliitin ja koko edustuksellisen demokratian mädännäisyys?
Enempää väärässä kansa ei voisi olla - jos nyt kansalaisten valtaenemmistö edes on samaa mieltä kuin politiikkaa ja puoluetukea sättivät populistit. Ei tarvitse mennä kovin monta vuosikymmentä taaksepäin vakuuttuakseen julkisen puoluetuen siunauksellisuudesta demokratialle ja kansalle. Puoluetoiminta ja vaalikampanjat maksavat aina. Jos laskuja ei makseta julkisesta tuesta eikä siihen riitä aktiivikannattajien jäsenmaksut ja lahjoitukset, kuittaajat on löydettävä muualta - useimmiten tuntemattomina pysytteleviltä tahoilta.
Lähihistoriasta tiedämme, etteivät kaikki vaalilaskujen kuittaajat ole olleet suomalaisen kansanvallan tai Suomen asialla. Kansandemokratian kannalla muutamat politiikan rahoittajat toki ovat olleet. Muistettakoon sortunutta Neuvostoliittoa yksinvaltaisesti hallinneen NKP:n pitkään jatkunut miljoonatuki täkäläiselle veljespuolueelle ja sen kansandemokraattiselle vaaliorganisaatiolle.
Kansandemokraattinen käsitys kansanvallasta, kansalaisvapauksista ja kansallisesta itsenäisyydestä poikkesi jyrkästi siitä, mitä suomalaisten enemmistö piti ihanteenaan ja toiveenaan. Kansandemokratian olemus kiteytyi Neuvostoliiton miehittämien Itä-Euroopan maiden kohtaloissa, totalitaarisessa diktatuurissa ja siperialaisissa vankileirien saaristoissa. Sen vuoksi on erinomaista, ettei poliittista ja ay-toimintaa Suomessa rahoiteta ja ohjata maan rajojen ulkopuolelta ainakaan laajalti - eikä etenkään sellaisista maista, jotka suhtautuvat vihamielisesti meikäläiseen yhteiskuntajärjestykseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen.
Ei NKP suinkaan ollut ainut ulkomainen rahoittajataho. Kylmän sodan aikainen Suomi oli kahden valtablokin välivyöhykkeellä, ja kumpikin leiri pyrki vaikuttamaan maan valintoihin ja sisäiseen valtataisteluun, joka yhdeltä kulmaltaan liittyi osaksi maailmanlaajuista kamppailua demokraattis-kapitalistisen lännen ja kansandemokraattis-kommunistisen itäblokin välillä. Tästä oli kysymys muun muassa silloin, kun Yhdysvaltain CIA rahoitti ay-liikkeen sosiaalidemokraatteja pitämään pintansa kommunisteja vastaan.
Vastaavasti Moskovasta virtasi valuuttaa kommunistivetoiselle ay-liikkeelle, mikä muun ohella kuvastaa myös ay-liikkeen kasvanutta valtaa yhteiskunnassa. Viimeistään 1956 yleislakko osoitti, että riittävän laajalla, pitkällä ja rajulla työtaistelulla yhteiskuntaa voidaan kuljettaa sekasorrron partaalle, jos liikkeen johto sellaiseen määrätietoisesti pyrkisi.
Suomen sodanjälkeiset vuosikymmenet muistuttivat Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeistä yhteistä Ruotsiamme. Sodissa heikentynyttä Ruotsia vetivät tahoilleen Venäjä, Ranska ja Englanti, jotka tunkivat vaikutustaan paitsi voimapolitiikalla myös lahjonnalla; korkeimman vallan kuninkaalta riistäneet valtiosäädyt ja esiparlamentaariset puoluemuodostelmat hatut ja myssyt olivat syvästi korruptoituja. Valtakunnan itäpuolella Suomessa Ranskan vaikutus jätti pysyvän monumenttinsakin: Viaporin, nykyisen Suomenlinnan, joka rakennettin Ranskan kullalla ja ranskalaismielisiin hattuihin kuuluneen August Ehrensvärdin johdolla tukiasemaksi mahtipiiriään laajentavaa Pietaria vastaan.
1940-1960-lukujen Suomi oli myös poliittisen korruption rämettämä. NKP tuki kommunisteja, lännestä tuettiin sosiaalidemokraatteja ja porvareita. Sosiaalidemokraattiset ammattiliitot tukivat omaa puoluettaan, kommunistivetoiset omaansa, MTK ja pellervolaiset osuustoimintayritykset olivat lähellä maalaisliitto-keskustaa ja yksityinen suuri raha - liikepankit ja suurteollisuus - löysivät omat tuettavansa ja tukijansa ennen muuta kokoomuksen ja RKP:n suunnalta.
Kommunisminvastaisen kamppailun tarpeet laajensivat noina vuosikymmeninä suuryritysten tukirahoitusta ohi perinteisen porvarillisen oikeiston. Ainakin metsäteollisuuden vuorineuvokset pitivät parhaana auttaa kokoomuksen ja ruotsalaisten ohella myös maalaisliittoa, joka kaikesta teollisuusvihamielisyydestään huolimatta taisteli maaseudun runsaslukuisten pieneläjien sieluista kansandemokraatteja vastaan. Muut porvarilliset puolueet eivät samaan pystyneet, ja juuri maaseutu ratkaisi äänillään vielä tuolloin agraarisen Suomen suunnan.
Samanhenkisesti teollisuus rahoitti myös sosiaalidemokraatteja, vaikkei puolueen valtiojohtoisesta säännöstelyintoisesta talouspolitiikasta pidettykään. Länsimaisen demokratian kannattajina sosiaalidemokraatit olivat parempi vaihtoehto ay-liikkeen ja valtion johdossa kuin kumousta kaivanneet ja Moskovan ohjeita noudattaneet kommunistit. Maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien rahoitus pitää ymmärtää vakuutusmaksuna, vuorineuvos R. E. Serlachius selittikin aikanaan ajatusta vieroksuville teollisuusmiesveljilleen.
Julkinen puoluetuki vuodesta 1967 lähtien on ehkä vahingoittanut joitain erityisintressejä ja raharikkailta tahoilta on hävinnyt tai ainakin heikentynyt yksi vaikuttamisen keino, mutta länsimainen kansanvalta on kaiken aiemman kokemuksen perusteella voittanut. Ylistettäköön siis puoluetukea.