Vasemmistoliiton oululainen puheenjohtaja Martti Korhonen on hävittyjen eduskuntavaalien jälkeen SDP:n Eero Heinäluomaa tukalammassa tilanteessa. Vasemmistoliitolla on nimittäin puoluekokous jo kesäkuun puolivälissä ja Korhoselle etsitään täyttä häkää haastajaa.
Eritoten vasemmistoliiton nuoret yrittävät saada Paavo Arhinmäen innostumaan Korhosen kaadosta. Heistä rohkaisee se, että helsinkiläinen Arhinmäki pani Korhoselle kunnolla kampoihin Tampereen ylimääräisessä puoluekokouksessa vuosi sitten. Korhonen voitti hänet äänestyksessä numeroin 273-150.
Arhinmäki oli vielä silloin vain jonkinlainen "vihainen nuori mies" puolueessa. Nyt hän on kansanedustaja ja nouseva mediatähti - ja siinä suhteessa harvinaisuus vasemmistoliitossa. Puolue kun putosi valovoimaisen Suvi-Anne Siimeksen äkkilähdön jälkeen isoon mustaan aukkoon näkyvyydessä ja kiinnostavuudessa.
Siimes oli mediamagneettina vasemmistoliitossa ylivoimainen, ja hänen lähtönsä näkyy myös vaalituloksessa. Puolue menetti eduskuntavaaleissa kaksi paikkaa ja lähes 33 000 ääntä, vaikka se oli peruuttanut Korhosen johdolla ideologisesti takavasemmalle heti "vääräoppisena" pidetyn Siimeksen eron jälkeen.
Linjan tarkistus oli looginen, koska puolueen aiempia tappioita oli selitetty sillä, että Siimes veti liian modernia, itsekästä ja oikeistolaista linjaa. Mutta eipä korjausliikkeestä ollut apua ainakaan vaalituloksen valossa.
Arhinmäki on Korhosen rinnalla iältään, elämänkokemukseltaan, kontakteiltaan ja poliitikkona täysi nulikka, mutta hänellä on jotain sellaista, mitä Korhoselta puuttuu: utuinen lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Korhosesta tiedetään tarkkaan, millainen hän on: taattua poliittista tavaraa. Varma, vakaa, luotettava ja osaava, mutta hänestä puuttuu draivi ja innostus, ehkä myös kyky vetää joukkoja puoleensa. Eikä ole kovin todennäköistä, että hän muuttuisi persoonaltaan olennaisesti edes uudessa elämäntilanteessa siitä, mitä on nyt.
Arhinmäkeen sisältyvä lupaus paremmasta on jäsentymätön ja epämääräinen, mutta se ei haittaa. Vaaleissa ja henkilövalinnoissa ovat menestyneet kautta aikojen ne, jotka lupaavat toteuttaa unelmia. Viimeksi niin teki kokoomus, joka uskotteli toteuttavansa hoitajien toiveet tuntuvista palkankorotuksista. Lupaus hiveli myös kaikkien hoitajia kohtaan sympatioita tuntevien ihmisten tuntoja - ja heitä on paljon.
Vasemmistoliittolaiset ovat tunnettuja unelmoijia. Milloin he ovat uskoneet kommunismiin, milloin sosialismiin ja milloin marxilaisuuteen. Jossakin vaiheessa unelmien kohteeksi kelpasi Jugoslavian ihmiskasvoinen sosialismikin.
Arhinmäki näyttäytyy nyt monien vasemmistoliittolaisten silmissä suurena lupauksena, joka voi pelastaa hitaasti uppoavan laivan eli puolueen. Hän on nuori, kuten oli Siimeskin puoluejohtajaksi tullessaan, esiintymistaitoinen, selväjärkinen ja hänessä on piilevää karismaa. Sen lisäksi hän on sopivan vasemmistolainen ajatuksiltaan. Sana sosialismi sopii hänen suuhunsa, mutta hän on siitä huolimatta liian nuori tuodakseen mieliin "neukkukommarit".
Heinäluoma saa vetää henkeä kesään 2008 saakka. SDP:llä on puoluekokous vasta vuoden kuluttua, ja se on riittävän pitkä aika pahimman kiukun laantumiseen rankan vaalitappion takia. Hänellä on aikaa koota itsensä ja osoittaa todelliset kykynsä, jotka eivät ole vähäisiä. Kello tikittää Korhosta vastaan ja Heinäluoman puolesta.
Heinäluoma ei ole ollut lyhyellä puheenjohtajaurallaan kansansuosikki eikä edes huudossa omassa eduskuntaryhmässään. Hän nauttii kuitenkin ay-demarien ja SDP:n järjestöväen luottamusta. Sen pitäisi riittää puoluekokouksessa, jota hallitsevat kentän edustajat. He tekivät Heinäluomasta puheenjohtajan, eikä mikään viittaa siihen, että he olisivat vetämässä tukensa pois.
Vaikka SDP:n vaalitappioon vaikutti enemmän Heinäluoman huono imago kuin Maarit Feldt-Rannan persoona, puoluesihteeri saa varautua siihen, että hänet uhrataan kovan paikan tullen todennäköisemmin kuin Heinäluoma. Puoluesihteerit ovat olemassa osittain siksi, että heidät haukutaan tai vaihdetaan toiseen, jos puheenjohtajan kimppuun ei uskalleta käydä.
Sama logiikka suosii Korhosta. Alpo Rooth haluaa jatkaa puoluesihteerinä, mutta hän on jo saanut haastajakseen Sirpa Puhakan ja muitakin voi ilmaantua. Kritiikki Korhosta kohtaan vaimenee, jos paineet puretaan ja unelmat realisoidaan puoluesihteeri- ja varapuheenjohtajapelissä. Puolue joutuu valitsemaan joka tapauksessa itselleen uudet varajohtajat, kun Risto Kalliorinne ja Minna Sirnö luopuvat.
Johdossa pitää sentään olla yksi realisti, Korhonen.