Eero Heinäluoman on määrä päättää syksyyn mennessä, meneekö hän Matti Vanhasen hallitukseen. Maan edun kannalta katsoen on vain yksi ainoa kestävä periaate: hallituspuolueen johtajan pitää olla valtioneuvoston jäsen vahvassa ministeriössä.
Kuukausi sitten SDP:n uudeksi puheenjohtajaksi valitun Eero Heinäluoman ympärillä käy kuhina. Tuleeko hänestä ministeri vai ei, ja jos tulee, kuka demariministereistä saa tehdä hänelle tilaa hallituksessa. Periaatteessa Heinäluoman valintatilanne on helppo. Yleinen mielipide tuntuu nimittäin kallistuvan vahvasti sille terveelle kannalle, että hänen pitää lähteä ministeriksi. Pääministeri Matti Vanhanenkin on toivonut SDP:n puheenjohtajan tuloa hallitukseen.
Heinäluoma itse vaikenee kuin muuri. Hän ei ole ottanut selkeästi kantaa puoleen eikä toiseen, vaan on lykännyt päätöksentekoa kesälomien jälkeiseen aikaan. Tällaista ajanpeluuta voi ymmärtää johonkin mittaan saakka. Hänen on nimittäin vaikea lähteä julistamaan haluavansa hallitukseen, vaikka mieli sinne tekisi, koska jonkun puoluetoverin pitää väistyä tieltä pois ennen kuin uusi ministeri voidaan nimittää tilalle. Demareilla on tuoreessa muistissa se, mitä puolueessa tapahtui 1980-luvun lopulla. Silloisen puheenjohtajan Pertti Paasion ministeritiestä oli tulla täysi farssi, kun kukaan ei halunnut tehdä hänelle vapaaehtoisesti tilaa.
Lopulta Kaleva Sorsa uhrautui vahvistaakseen mahdollisuuksiaan presidenttipelissä. Hän siirtyi eduskunnan puhemieheksi, mutta joutui raivaamaan paikalta pois Matti Ahteen. Vanhat haavat eivät ole vieläkään täysin umpeutuneet.
Hallituskautta on jäljellä vielä yli puolitoista vuotta. Se on niin pitkä aika, ettei Heinäluoma voi väistellä vaalien läheisyyden varjolla uskottavasti vastuunkantoa, joka on jokaisen puoluejohtajan velvollisuus normaalitilanteissa silloin, kun oma puolue on hallituksessa. Heinäluoma tarvitsee ministerikokemusta myös siksi, että hän on seuraavissa vaaleissa puolueensa pääministerikandidaatti. Maan kannalta olisi eduksi, ettei hän joudu tehtävään kylmiltään.
Jos Heinäluoma päättää kuitenkin jäädä sivuun, häntä aletaan herkästi pitää rintamakarkurina. Jotta niin ei kävisi, jonkun hallituksessa pitää uhrautua ensin, mutta kuka hyvänsä ei kelpaa luovuttamaan hänelle ministerisalkkua. Puoluejohtajalle sopii luontevasti vain raskas salkku, ja jos oikein tarkkoja ollaan, SDP:llä on hallituksessa vain yksi puoluejohtajan mitat täysin täyttävä salkku. Se kuuluu valtiovarainministeri Antti Kalliomäelle.
Toiseksi tärkeintä demarisalkkua kantaa Heinäluomalle puheenjohtajavaalissa hävinnyt ulkoministeri Erkki Tuomioja. Sisäministeri Kari Rajamäenkin virka voisi ehkä sopia juuri ja juuri puoluejohtajalle, mutta vain valtiovarainministeriys antaa Heinäluomalle todellista sisäpoliittista valtaa ja yleistä uskottavuutta.
Kalliomäki asettui hyvissä ajoin ennen puoluekokousta tukemaan julkisesti Heinäluomaa puheenjohtajaksi, vaikka hän oli itsekin korkealla spekulaatioissa sitä ennen. Heinäluoman on siksi vaikea mennä Kalliomäen luo ja pyytää häntä uhrautumaan hyväkseen - taas. Olisi paljon helpompaa, jos Kalliomäelle löytyisi joku muu virka, mutta sellaista ei ole näkyvissä. On myös mahdollista vaihtaa Kalliomäen salkku toiseen, mutta sekin edellyttää, että jonkun toinen uhrautuu tai uhrataan.
Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa hoitaa tällaisia asioita. Ratkaisut ovat aina yhtä hankalia. Maan edun kannalta olisi silti parasta, että Heinäluoma ryhtyisi kantamaan vastuuta mahdollisimman pian. Pälkähästä päästään sillä, että puolueessa päätetään nopeasti, kuka ministereistä uhrautuu.