Vuodelle 2004 osuu Suomessa kahdet vaalit. Sunnuntaina 13. kesäkuuta valitaan 14 edustajaa EU:n parlamenttiin. Sunnuntaina 24. lokakuuta valitaan valtuustot yli neljäänsataan Suomen kuntaan.
Viime viikonvaihteen Venäjän vaalit saivat Suomessa osakseen hienoista hymähtelyä myös alhaisen äänestysprosenttinsa takia. Siltä osin pilkka voi osua omaan nilkkaan. Vuoden 2000 kunnallisvaaleissa suomalaisista äänioikeutetuista kävi uurnilla 55,9 prosenttia. Venäjällä äänestysprosentti oli 52. Ei tarvita isoa notkahdusta, kun tipumme samaan sarjaan.
Onhan EU-vaaleissa on jo koettu laimeampikin osanotto. Vuonna 1999 äänestysprosentti oli 31,4. Silloin suomalaiset valitsivat 16 edustajaa EU:n päätöksentekoon. Unionin laajetessa määrä kaventuu kahdella.
Suuret puolueet ovat jo löytäneet ison osan EU-vaalien ehdokkaista, mutta listoja täydennetään vielä. Siinä puuhassa julkkikset ovat kovassa kurssissa. Kun koko maa on yhtenä vaalipiirinä, tunnettuus on eduksi. Ei ole niin tarkkaa, vaikka ehdokas tuntee kehnosti unionin päätöksentekoa. Edes aiempi yhteys suomalaiseen politiikkaan ei ole väliksi.
Julkimoiden lasketaan tuovan mukavasti lisä-ääniä listalle, jolloin mahdollisimman moni "oikea" ehdokas ponkaisee parlamenttiin. Puolueet ottavat riskin, että juoksun jänikseksi ajateltu vetääkin maaliin saakka. Jotkut sen tekevät.
EU:n uusi perustuslakiluonnos vahvistaa parlamentin asemaa, ainakin hieman. Parlamentaarikot hyrisevät tyytyväisyyttään. Varmaa ei silti ole, onko suunta eduksi suomalaisille erikseen tai EU-kansalaisille yleensä. Se on askel kohti liittovaltiota.
Joka tapauksessa valittavien pitäisi olla rautaisia osaajia. Suurin osa äänioikeutetuista oli edellisellä kerralla selvästikin sitä mieltä, että yhtäkään tarjolla olleista ei kannattaisi EU-parlamenttiin lähettää. Osa tunsi unionin vieraaksi, osaa eivät ehdokkaat sytyttäneet.
Valtuustot ja EU-parlamentaarikot joka tapauksessa valitaan, onpa äänestysprosentti mikä hyvänsä. Vuoden 1976 kunnallisvaalien osanotto oli 78,5 prosenttia. Siitä lähtien osallistuminen on pääsääntöisesti luisunut alaspäin. 90-luvun alussa tapahtui muutaman kymmenyksen nousu. Sitten alenema vauhdittui taas rajusti.
Poliitikot ovat löytäneet ketterästi syynkin: kansalaiset ovat vieraantuneita eivätkä ajattele yhteisöllisesti.
Ja katin kontit. Puolueet ja poliitikot ovat itse vieraantuneet kansasta. He kohottautuvat äänestäjiensä yläpuolelle. Nimellisesti kaivataan keskustelua ja yhteydenottoja. Niin kauan menee mukavasti, kun kansalaiset kuuntelevat silmät loistaen poliitikkojen fraaseja ja esittävät korkeintaan kilttejä kysymyksiä. Mutta annapa olla, että ilmaantuu kritiikkiä tai epäilyjä päätösten oikeellisuudesta, niin loukkaantuminen on syvää. Kaiken osaaviksi, kaikkivoipaisiksi itsensä tuntevien poliitikkojen näkökantoja ei saisi arvostella. Laskevatpa he asioita miten tahansa, virheitä ei voi sattua.
Tavallisiksi kuolevaisiksi itsensä tuntevat eivät pysy sellaisessa menossa mukana. Viime aikoina olen sattumoisin kuullut muutaman ihmisen puuskahtavan: Minähän en äänestä seuraavissa vaaleissa.
Asenteen ymmärtää, mutta ei se taida kannattaa. Täytyy vain seurata asioita ja valita ehdokas sekä puolue huolella. Politiikka ei saisi olla samaa kuin uskonto. Järjen käyttö on politiikassa sallittua. Liikkuvat äänestäjät on joskus määritelty kansanvallan aateliksi. He pitävät poliitikot varovaisina.
Siitä huolimatta suurin vastuu äänestäjien uurnille houkuttelemisessa on puolueilla ja ehdokkailla. On aivan selvä, missä on syytä katsoa peiliin, jos äänestysprosentti jää kehnoksi.