Jo 90-luvun alussa oli nähtävissä, ettei puolueita enää voi jakaa oikeistoon, vasemmistoon ja keskustaan. Jakolinja kulki puoleiden sisällä uudistajien ja säilyttäjien välillä. Tuolloin Suomi Esko Ahon johdolla irtautui kekkoslaisesta hapatuksesta ja suuntautui kohti länttä ja Eurooppaa. Helppoa se ei ollut, niin syvissä poteroissa keskustan väki oli ja yhä on.
Yhtä lailla jako kahtia näkyi myös SDP:ssä. Paavo Lipposen johdolla puolue on yrittänyt päästä eroon valtiollisesta holhouksesta ja hyvinvointiyhteiskunnasta automaattina, josta kilisee rahaa, kun vähän potkaisee.
Mutta ei se ole helppoa ollut, kun perinteiset sosiaalitantat ovat huutaneet ja yhä huutavat kurkku suorana. Lipposen riesana on ollut Erkki Tuomioja, tasavallan ylimmäinen vuotomies, joka ei mihinkään uuteen osaa muuta sanoa kuin EI EI.
Molemmissa puolueissa säilyttäjät ovat vahvoilla. Uudistajat on ajettu ulos tai nurkkaan. Esko Aho sai mennä presidentin nöyryytysten kera. Lipponen on seremoniavirassa.
Hallitukseen on kasautunut melkoinen joukko nykyajan impivaaralaisia. Heidän mielestään ennen oli paljon paremmin. Idässä oli suuri ja mahtava Neuvostoliitto, lännessä mitätön Ruotsi ja läpimätä Nato.
Rakenna siinä sitten kilpailukykyistä Suomea, joka uskaltaisi suunnata kohti länttä ja Eurooppaa.
Johtavien hallitusdemarien asenteet tiedetään. Sieltä ei tule rohkeita linjanvetoja tai uudistusesityksiä, ei kotimaan politiikkaan eikä etenkään ulkopolitiikkaan. SDP on nyt Sasu Punainen.
Sen sijaan keskusta on arvoitus. Anneli Jäätteenmäki oli kampanjassaan demarimpi kuin Paavo Lipponen ja hänen hengenheimolaisensa. Punamulta oli ainoa vaihtoehto, jota Jäätteenmäki edes harkitsi. Hän veljeili Tuomiojan kanssa ja puhui lämpimiä hyvinvointiyhteiskunnan ja palvelujen puolesta.
Sanat olivat Annelin sanat, mutta ennen häntä oli Tarja Halonen vallannut Mäntyniemen samoilla pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa ylistävillä lurituksilla. Naiset olivat kuin siskokset. Kaksi punaista marjaa, joita ei toisistaan erottanut.
Uusi pääministeri Matti Vanhanen ei ole demari. Hän on ay-liikettä ja SDP:tä hermostuttaneen työreformin isä. Hän korostaa yrittäjyyttä, ei niinkään yhteiskuntaa, joka jakaa ilmaista rahaa kaikille.
Vanhanen on porvari, kuten on Esko Ahokin. Suomen porvari voi taas nukkua yönsä rauhassa. Vai voiko sittenkään?
SDP on ovela puolue. Se pitää keskustan epävarmuudessa iän kaiken ja saa hallituksessa mitä haluaa. Keskustan menettelytavat ovat aina olleet ketkuja. Mutta osaavat ne demaritkin pelata. Nyt otetaan kepusta mittaa.
Vaikka Vanhanen on porvari, onko hän myös uudistaja? EU-politiikassa hän on vanhoillinen ja varovainen, sanoipa Ilkka Suominen kateuksissaan mitä hyvänsä. Sen sijaan kovin diplomaattinen Vanhanen ei ole.
Eräänä aamuna oli kahvikuppi tipahtaa lattialle, kun uusi pääministeri pamautti tv-toimittajien kysymykseen: mitä se teille kuuluu. Kyllä se nyt kuuluu. Vai miten Vanhanen aikoo kertoa Suomen kansalle kaikesta siitä hyvästä, mitä hallitus tekee? Kepun tupailloissako?
Entisen toimittajan uskoisi tietävän, että ilman mediaa tiedon välittäminen koko kansalle on mahdotonta. Vai ovatko kepulaiset toimittajat sittenkin toista maata?
Tätä tässä on vähän epäiltykin.